Olin tänään matkalla treeneihini, kiireessä kuten aina ja itselläni on valtava kammo myöhässäoloon. Se on hirvittävän ahdistava tilanne olla jostakin myöhässä, ja sitten onkin yhtäkkiä kaiken keskipiste kun muut keskeyttävät mitä ikinä olivatkaan tekemässä kun olen myöhässä ja astun sisään. Tekisin mitä vain etten olisi myöhässä ja aina olen. Se on kamalaa. Mutta olin siis matkalla, bussissa. Bussin pysähtyessä rautatientorille nousin kyydistä ja lähdin kävelemään lujaa vauhtia seuraavan bussin pysäkille. En koskaan juokse kaupungissa yksin ollessani. Harvoin juoksen ollenkaan, epämääräisen hengitystieongelmani vuoksi. Siitä seuraisi epäinhimillinen hengästyminen ja yskintä. Ja tänään olin sattunut pukeutumaan vaatteisiin, joissa on mahdoton juosta.
Tiesin olevani valtavassa kiireessä, mutten voinut muuta kuin laittaa jalkaa toisen eteen ja toivoa että kävelyvauhtini on riittävä. Siinä sitten näin kuinka bussini kaartaa kohti pysäkkiä. Suojatien valo on vihreä. Jos juoksisin, ehtisin bussiin ja olisin ajoissa treeneissä. Siis jos bussiin on menossa tarpeeksi ihmisiä ja se seisoisi pysäkillä vielä hetken. Jos ei, olisin juossut turhaan ja kaikki näkisivät miten epäonnistuin bussiinehtimisessäni. Tein nopean ja harkitsemattoman päätöksen, käännyin pois ja lähdin kävelemään vauhtia muuttamatta kohti juna-asemaa, ja jättäen yrityksen ehtiä treeneihin. Miksi ihmeessä? se on vain suurta rahanhukkaa ja itselle tulee erittäin paha mieli kun teen tuollaista. Tunnen epäonnistuneeni. Mutta ainakaan kukaan muu ei sitä tiedä ja siksi teen niin.
Eräs toinen rasittava asia jota huomaan tekeväni, on se että ravaan kaupassa ympäriinsä. Monet hyllyt useampaan kertaan etsiessäni jotakin tiettyä asiaa. Joskus etsimiseen voi vierähtää puolikin tuntia. Myyjältä neuvon kysyminen ei ole vaihtoehto. Välttelen myyjiä kuin ruttoa enkä myönnä tarvitsevani apua vaikka tarvitsisinkin -yleensä en kuitenkaan tarvitse ja on pysyvä tapani sanoa myyjille että ei en tarvitse apua. Toinen kaupoilla sattuva ärsyttävä asia on se kun menee kauppaan ja päättää pärjätä ilman koria ja sitten myöhemmin huomaakin tarvitsevansa sitä... Ei, on mahdotonta palata takaisin porteille hakemaan kori, tavarat pinotaan epämääräiseksi kasaksi syliin. Pahimmassa tapauksessa unohtaa vielä ottaa ostoskassinkin, ja se pino pitää kantaa sellaisenaan kotiin. Näin on tapahtunut.
Takaisin ei palata ja apua ei pyydetä. Näiden lisäksi olen erittäin huono myöntämään olevani väärässä tai tehneeni virheen. Ehkä siksi koulunkäynti on kamalan ahdistavaa.
Koulusta puheenollen, yksinolo ei yleensä ole epämiellyttävää lyhyinä aikoina, mutta koulussa se on. Välitunnit ja ruokatunnit ovat suoraan sanoen helvettiä yksin. En edes mene syömään jos olen yksin ja välitunnit vietän mieluummin vaikka vessassa musiikkia kuunnellen, kuin annan kenenkään nähdä että olen yksikseni. Useimmat tunnit menettelee omissa oloissa, siellä sosiaalisuus ei niinkään pääse valloilleen.
Tähän loppuun vielä aivan asiaan liittymätöntä tekstiä. Olen lähiaikoina leikellyt hiuksia taas. Oikea puoli on lähes kokonaan siili ja vasen on entisellään. Otsahiuksiin en ole koskenut, yritän yhä kasvattaa niitä järkevään mittaan. Häiritsevät hiukan kun peittävät vain silmän eikä niitä edes saa järkevästi pois tieltä. Lyhyeksi en niitä vedä. Toistaiseksi väri on pysynyt vaaleana, mutta saatan kyllästyä siihen jossain vaiheessa.
Noniin pääsin purkamaan joitain ajatuksiani ja nyt on ehkä hiukan vähemmän paha olo tapahtuneesta. Ehkä. Ainakin voin käyttää aikani hyödyllisesti ja lukea huomiseen biologian ja anatomian kokeeseen.
