Isätön isänpäivä

Ihan alkuun huomautan, että en ole niitä ihmisiä joiden mielestä yksinhuoltajuus on huono asia tai ei toimi tai on väärin jne. Yksinhuoltajuus on nykyään yleistä ja ihan hyväksyttävää. Kaikenlaiset perhemuodot ovat, tai pitäisi olla. En ole suunnitellut tämän postauksen sisältöä ja se kuplii vain suoraan tämänpäiväisistä tuntemuksistani. Ajatuksia isistä ja sen sellaisesta.

Itse en ole koskaan elänyt kaksivanhempaisessa perheessä. Isäni lähti ennen kuin kykenin ymmärtämään tai muistamaan mitään. Enkä ole siitä vihainen tai varsinaisesti surullinenkaan. En tiedä, millaista on elää perheessä jossa on isä. En osaa kuvitella arkea isäni kanssa. En osaa oikeasti kaivata sellaista, jota en ole koskaan saanut.
19 vuotta olen elänyt yksinhuoltajaperheen vanhimpana lapsena ja toisinaan, pari kertaa vuodessa, käväisen tapaamassa isääni. Siellä olin ainut lapsi, olin lomalla ja koin olevani tärkeä. Viimeisten vuosien aikana isäni meni uusiin naimisiin, ei sillä niinkään ole merkitystä, nykyinen äitipuoleni on kyllä ollut kuvioissa kymmenisen vuotta. Avioliiton myötä alkoi ilmaantua lapsia. Nyt minulla on kaksi pientä siskoa isänkin luona. Olen joutunut hyväksymään sen että niinä harvoina hetkinä kun minulla oikeasti on isä, joudun jakamaan sen.

En muista laitoinko isälleni viime vuonna isänpäiväkorttia. Lähetän kuitenkin tekstiviestin joka vuosi. Joskus jos olen oikein rohkea, soitan. Tänä vuonna laitoin ajoissa kortin, jotta se ehtisi perille. Ja kuten yleensä, tekstiviestin. Johon en ole saanut vastausta. Isäni on hajamielinen, toisinaan tekstiviesteihin vastaamiseen menee päiviä. Jos isä sattuu olemaan leirillä, viikkokin. Olen tottunut sellaiseen. Silti se kalvava tunne kun odottaa vastausta, jotain merkkiä siitä että oma isä on siellä jossakin ja välittää on kamala. Viime isänpäivänä pikkusiskoni oli maalannut isälle valtavan taulun. Se taulu on ripustettuna seinälle isäni kotona. Yksikään minun piirroksistani ei ole.

Toisinaan en edes muista omistavani isää. Isänpäivä on minulle vain tavallinen päivä, johon liittyy epätavallinen määrä turhaa tuskaa. Toisinaan mietin, pitääkö isäni minua perheenä.

Naima kuittaa.

Kehon rei'itys eli asiaa lävistyksistä

Tekipä mieli kirjotella tällästä melkein asiaa pitkästä aikaa. Eli sepustan mitä lävistyksiä itselläni on, millaisia oli ottaa jne. ja mitä lävistyksiä haluaisin/en haluaisi ottaa ja miksi.

MINULLA ON:

2x korvareiät. Ensimmäiset on venytetty 12mm ja on varmaankin menossa sinne 20mm asti. Toiset on ihan normaalit että voi normaaleja koruja pitää. Korvareikien kanssa ei ole ollut ongelmia koskaan. Lukuunottamatta venyttämisen tuomaa lisävastuuta puhdistamisesta ja rasvaamisesta.

Labretin otin pari vuotta sitten ja on mun ensimmäinen ei-korvareikä-lävistys. Ekan viikon siinä oli sellanen iso ärsyttävä mustelma mutta pikkuhiljaa katosi. Korun paranemiseen meni kuitenkin puolisen vuotta, ennen kuin löysin sopivan mallisen ja kokoisen korun minkä kanssa suostui paranemaan. Renkailla on ikävä tapa kuluttaa huuleen pieni halkio sisäpintaan ja perus tapit taas tekee ympyrän mallisen kolon. Pitää olla ehdottoman tarkka että koru on laadukas ja oikeanlainen koska lävistys kärsii tajuttomasti vääränlaisesta kohtelusta.

Vuosi sitten otin mun septumin. Lävistysoperaatio itsessään oli epämukava kun ronkitaan nenän sisuksia ja vaikka lävistys ei ollut se mun kivuliain niin sijainnin vuoksi tuli vedet silmiin. (Nenäalueen lävistyksen ärsyttävät kyynelkanavia) Septum on ehkä parantunut mun lävistyksistä nopeiten ja helpoiten. Korun olen vaihtanut pakollisista syistä kerran ja heti löytyi mukava malli ja koko. Parantumisprosessi oli kyllä kivuliaampi kuin muualla mutta kesti vain pari viikkoa.

Tähän mennessä uusimmat lävistykset on mun snakebitet. Otin molemmat samaan aikaan n. puoli vuotta sitten. Ovat olleet kivuliain lävistys näistä kaikista. Lävistystilanteessakin tuli ongelmia, kun toista tehdessä piti väistää suonia jotka oli ikävästi tiellä. Tämän samaisen lävistyksen kanssa on ollut pidempään ongelmiakin. Ei meinaa parantua. Toisen kanssa ei ollut ongelmia, parantui aikoja sitten. Mutta kuten labretin kanssa, myös näihin kesti aikansa löytää sopiva koru.

HALUAISIN:


Kielikorun. Syy miksen ole sitä jo hankkinut, on ensinnäkin oma sääntöni että odotan vähintään puoli vuotta edellisestä lävistyksestä ennen kuin hankin uuden (ettei tule liikaa hoidettavaa kerralla) ja toisekseen se että vakituinen parisuhdekäyttäytyminen hankaloittaa parantumista tai jos ajatellaan toisin päin, parantuminen hankaloittaa vakituista parisuhdekäyttäytymistä. Eli odottelen sopivaa hetkeä mennä napauttamaan reiän kieleen.

Bridgen. Syy miksi laitoin tämän korun tähän kategoriaan on se, että en ole löytänyt lääketieteellistä tai muutakaan sellaista syytä olla hankkimatta sitä. Syyni olla hankkimatta bridgeä on se, että oma anatomiani ei mahdollista sitä. Aina saa kuitenkin haluta.

Napakorun. Olen aiemmin pitänyt sitä yli-tyttö
mäisenä ja typeränä mutta ajatukset on pikkuhiljaa lämmenneet ja etenkin uuden tribal fusion-harrastuksen myötä sellainen olisi aika kiva. Sen kanssa olisi kuitenkin odotettava myös sopivaa hetkeä, talvi ei ole sopiva aika hankkia kun kaikki miljoonat vaatteet painaisivat sitä.

EN HALUA:

Industrial (ja muut rustokorut). Kyse ei ole siitä, etteikö ne olis ihan tajuttoman hienoja vaan siitä, että niiden kanssa on erittäin suuri riski saada elinikäisiä vaivoja. Ja lisäksi rustokorujen paraneminen kestää normaalisti n. vuoden. Se meinaisi että mulla menisi varmaan kaksi. En jaksa ruveta siihen ja sitten jos käy huono tuuri ja omalle kohdalle sattuu jotain ikävää niin harmittaa koko loppuikä. Pysyttelen normaaleissa korvakoruissa.

Microdermalit ja muut lävistykset ns. epänormaaleissa paikoissa: selkä, niska, kaula, kädet, jalat. Haluan että lävistykseni ovat yksinkertaisia ja sellaisia että kykenen niitä itse käsittelemään. Ja etteivät ne ole tiellä jokapäiväisissä askareissa. Voin vain kuvitella, miten vaikeaksi elämä menee moisia parannellessa, siis omalla kohdalla tietysti. Lävistykset on erittäin henkilökohtaisia.

LÄVISTÄMISESTÄ:

Ehdottomasti käyttäkää ammattilävistäjien palveluita. Koruliikkeiden naulapyssyt on syytä pitää kaukana korvistaan. Voin sanoa että vaikkei siltä ehkä tunnu, oikeasti lävistämällä tehdyt reiät parantuvat riskittömämmin ja nopeammin kuin ammutut. Ampumalla korvan kudos "traumatisoituu" ja vaikeuttaa paranemista. Lävistämällä neulan kanssa reiän kudos leikataan siististi ja steriilisti pois.

Tein itse toisen korvareikäni desinfioidulla ompeluneulalla, enkä missään nimessä suosittele sitäkään. En suosittele oikeastaan ollenkaan itse tehtyjä lävistyksiä, ellei ole hankkinut alan koulutusta.  Ei voi mitenkään tietää mitä lävistettävän alueen sisällä tapahtuu, jos ei ole perusteellisesti perehtynyt asiaan. Asianmukaiset välineet ovat myös ehdottoman tärkeät. Ompeluneula ei ole asianmukainen väline eikä pullodesinfiointiaine riitä poistamaan kaikkea likaa. Tämän itsetehdyn lävistyksen paraneminen vei hyvin kauan ja se oli myös kipeä kauemmin kuin mikään muu. Monta kertaa kävi mielessä vain ottaa koru pois ja antaa parantua kiinni. On siis paljon parempi maksaa se muutama kymppi ja hankkia laadukas lävistys.

Tässä oli jonkunmoista asiaa huviksi ja hyödyksi rustattuna. Jos on kysyttävää mistään niin kysykää ihmeessä. Kiitän ja kuittaan!

Coneilua ja syksyn iloa

Aika vierii taas uskomatonta vauhtia. Toisinaan on vaikeaa pysyä ollenkaan mukana ja stressi senkun kasvaa kasvamistaan. Ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset on ohi, eipä siinä paljon kehumista. En ole tyytyväinen. Ylipäätään motivavaatio koulutyöhön on laskenut rajusti. Kai se on se viimeinen vuosi mikä sen tekee. Vaikka toisaalta ajattelee sitä vapautta lukion jälkeen, niin ei niin kaukana keväässä kummittelee jatko-opinto haut... Se taas tuo mukanaan liudan uusia stressinaiheita. Kämppä menee alta kun lukio loppuu, jos en saa jatko-opintopaikkaa, on suuri kysymysmerkki minne joudun. Lähipiiri ei ole innostunut kimppakämppäilystä.

No jaa, ei kaikki ole niin harmaata. Tracon oli ja meni, taas. Jälleen kerran oli hauskaa ja erityisesti kiitos ystäville seurasta. Jotain pientä ohjelmaa tuli seurailtua, mutta pääosin aika kului ulkona ja
ostoksilla. Muutama esine taas takertui mukaan.

Ensimmäisenä päivänä cossasin Cecil Palmeria, Welcome to Night Valesta. Toisena päivänä olin oma itseni, enemmän tai vähemmän. Jonkin sortin lohikäärmepersoona pisti esiin.

Syksy on tuonut mukanaan sekaisia olotiloja ja muistoja. Kaikki värit ja syksyn tuoksu on mukavaa, vaikka ulkona on kylmä, sisältä lämmittää. Mukavat muistot syksyisiltä ajoilta tulvivat mieleen jatkuvasti. Ikävä kyllä myös muistot kaiken pahan alusta ovat siellä jossain ja aiheuttavat hämminkiä pääkopassa. Olen kyllä erittäin tyytyväinen unohdusprosessin tuloksiin tähän mennessä. Eipä siitä taas sen enempää.

Tässäpä oli pikainen päivitys. Väsynyt Naima kiittää ja poistuu nukkumaan.

Juhannussiivous

Se olis sitten keskikesä. Yöttömät yöt ja silleen. Ei oo yhtään päässy kesästä vielä nauttimaan kun pukkaa vesisadetta joka päivä. Jos ei sada niin on muuten vaan kylmä. En tiiä oonko koskaan vielä kokenu näin ankeeta kesää, sais luvan mennä paremmaks tästä. 

Juhannusaatto oli eilen ja tänään oli sitten pyhä. Kokkoa on poltettu ja juhannussauna ruksattu kalenterista. Olen myös saanut tärkeitä asioita hoidettua. Pitkään odottaneet piirrustukset saivat herätyksen ja sain jopa latailtua niitä nettiin. Siskon avustuksella kämppä on siivottu ja näyttää hyvältä. Henkinenkin elämä kaipasi siivoamista. Sitä siivoamistyötä onkin kestänyt kuukausia ja vasta nyt sain sen päätökseen. Ylimääräiset pahanolontekijät pois elämästä. Nyt on hyvä olo, enimmäkseen. 

Olen huono ihminen päästämään menneitä menemään, varsinkaan isoja asioita jotka joskus merkitsivät enemmän kuin mikään muu. Ymmärrän, että on annettava menneiden olla, mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vasta jokin aika sitten pakotin itseni unohtamaan että se oli joskus tärkeää, koska enää se ei ole. Se tärkeä asia siis. Joskus tulee aika kääntää sivua kirjassa, eikä kaikki entinen tule mukaan. Jotain jää ja hyvä niin. Ikävistä sanoista tulee ikävä kirja. Vaikka irtipäästämisestä on hyvä olo, muistot eivät katoa ja pitkään se sattuu. Menneisyyttään ei voi muuttaa, ainoastaan unohtaa. Ikävätkin tapahtumat. Onneksi on vielä muutamia hyviä ihmisiä joihin tukeutua vaikka valot sammuvat. 

Noh, se siitä synkistelystä. Matkalla unohduksen autuaaseen maailmaan. Hyvää tähänastista kesää kaikille!

Enkä tiennyt oonko Romeo vai Julia

Vaihteeksi olisi luvassa asiapostia. Ihan yleispätevää asiaa kuin henkilökohtaistakin. Otsikosta voi jälleen päätellä paljon postauksen aiheesta, joka siis on sukupuoli tai puolettomuus ja vastaava hämminki. Tämä postaus on ensinnäkin ensimmäinen täysin julkinen ja täysin rehellinen vuodatukseni aiheesta sisältäen henkilökohtaisia kokemuksia. Toisekseen tämä on liuta merkkejä jotka auttavat itseäni jäsentämään ajatuksiani ja tuntemuksiani. En kirjoita tätä postausta kenenkään hyväksi, paitsi itseni, ja oikeastaan koko tämä blogi toimii samalla periaatteella. En oleta, että tätä joku mielenkiinnolla lukee mutta tiedän, että niitä ihmisiä on.

Ihan tässä kuluneen kahden tai kolmen vuoden aikana on itsellä herännyt kiinnostus ja arvostus tällaisia vähemmistö-ihmisiä kohtaan, sukupuolivähemmistöt, seksuaalivähemmistöt... toistaiseksi en ole laajentanut kiinnostustani etnisiin vähemmistöihin eikä se nyt ole tässä aihekaan. Ekana lukiovuonna meillä taisi olla jonkin sortin paja-toimintaa. Luentojahan ne oikeastaan olivat ja eräs valitsemani luennon aiheista oli juuri edellä mainitsemani vähemmistöt. Pari kaveria lähti mukaan kuuntelemaan tätä luentoa, vaikka luulen että olin meidän porukasta ainoa, joka meni sinne puhtaasti sen takia etti kiinnosti. Luento oli erittäin silmiä avaava ja täynnä faktaa mitä ei kai vielä tiennytkään. Sehän se taisi olla sen luennon idea.

Se luento oli sellainen pikkuinen siemen mielessäni, joka sisälsi kaiken perustiedon. Taisi vierähtää yli vuosi kun asia jälleen tuli elämässäni enemmän esille. (Mainittakoon tähän väliin, että olin aiemmin elämässäni saanut huomiota naispuolisilta henkilöiltä ja ajatus homo-parisuhteesta oli väkisinkin käynyt mielessäni, tosin negatiivisessa valossa.) Poikaystäväni sai minut puheillaan ja teoillaan ajattelemaan asiaa ihan uudessa valossa. Heräsi se ratkaiseva kysymys, entä jos minäkin?

Biseksuaalisuus, eli siis kahteen eri sukupuoleen kohdistuva kiinnostus romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä, tuli kyseeseen. Mietin asiaa hartaasti ja pitkään. Katsoin tästä uudesta näkökulmasta menneitä kokemuksiani, ja jostain syystä kaikki näytti sopivan yhteen. Kiistin ennen koko mahdollisuuden niin jyrkästi, että uskoin siihen itsekin, vaikka se tuntuu nyt väärältä. Jos sanoisin olevani hetero, maistaisin sen kitkerän valeen oikopäätä.

Jo jonkin aikaa, olen kysyttäessä tunnustanut olevani kiinnostunut molemmista sukupuolista. En kuitenkaan ole niitä, jotka asiaa toitottavat ja verhoutuvat siihen kuin kirkkaankeltaiseen kaapuun joka paistaa väkijoukosta. Sitäpaitsi näennäisesti heteroseksuaalinen parisuhteeni auttaa piilottamaan asiaa valtaväestöltä. Läheisimmät ystävät kuitenkin tietävät ja olen tottakai kiitollinen siitä, ettei se ketään tähän mennessä ole haitannut.

Jokin aika sitten alkoi mieleen kuitenkin hiipiä taas se sellainen ahdistunut tunnetila, epäilys ja epäluottamus itseen. Tieto siitä, ettei kaikki vieläkään ole kohdallaan. Katson itseäni peilistä ja haron lähes metrin mittaista hiuspehkoani, se en ole minä. Yhä useammin läydän itseni tilanteesta, jossa koen helpotusta ja mielihyvää kuvitellessani olevani mies, kuin että olisin nainen. E-pillereiden seurauksena kasvaneet nais-osani tuntuvat yhtä vierailta ja sitäpaitsi inhottavat suuresti. Olen vieraillut plastiikkakirurgien nettisivuilla tutkimassa rintojen poistoa, vaikka en ainakaan vielä ole niin pysyviin muutoksiin lähdössä. Tarkoitukseni vain oli ilmaista, että naisen kehoni on alkanut tuntua erittäin ikävältä ja ahdistavalta. Näin ei kuitenkaan ole joka päivä, ja on vieläkin niitä päiviä kun ihan mielelläni pukeudun söpösti hameeseen tai mekkoon tai johonkin vastaavaan.

Minäpä taas hakemaan tilaani selitystä ja apua, tällöin törmäsin termiin "bi-gender". Eli niille joille asia on uusi, bi-gender on henkilö, joka kokee olevansa samassa kehossa kaksi eri sukupuolta tilanteista riippuen. Ennen kun tätä asiaa lähdin tutkimaan, olin poikaystävälle selittänyt tuntevani juurikin noin. Sitä oli yllättävän vaikeaa kertoa tai yrittää selittää, että toisinaan haluaa tulla kohdelluksi miehenä ja toisinaan naisena. Ymmärrän, että tällainen tilanne voi olla läheisille hämmentävä, mutta takaan että se on hämmentävä itsellenikin. Tässäkin tilanteessa kuitenkin koitin nähdä menneen itseni uudessa valossa, ja palaset loksahtivat taas paikoilleen. Jo nuorempana oli ollut sellaisia tilanteita että olin pakottautunut johonkin hienoihin (tai normaaleihin naistenvaatteisiin) ja kun olen saanut ne päälle, iskee se valtavan kovaääninen sireeni päässä soimaan ja se huutaa niin vietävästi "Riisu heti nuo typerät hepeneet". Vähitellen olen hyväksynyt asian, että on erilaisia päiviä. Ja onhan niitä kaikilla muillakin. Aina ei vaan kinosta.

Kuitenkin nämä kokemukset ovat olleet niin voimakkaita ja pitkäkestoisia, että olen alkanut pitää itseäni bi-genderinä. Yhä useammin jätän meikkaamisen vain kulmakarvoihin, kartan hameita ja tunnen oloni kurjaksi jos minut ryhmitellään naiseksi. Nämä ei tietenkään tuntemattoman korvaan kuulosta oudoilta asioilta, mutta omistan kymmeniä hameita ja mekkoja, ja rakastan meikkaamista. Ei se toki ole kadonnut mihinkään, hameet ja meikit astuvat kuvaan tyttöpäivinä. Poikapäivinä ne ahdistavat. Olen huomannut jättäväni jopa treenit pari kertaa väliin, koska meiltä odotetaan siellä hameen käyttöä.

Päällisin puolin näytän varmaan normaalilta tytöltä joka toisinaan haluaa pukeutua kuin poika. Ja myönnän, että ajatuksieni alkuvaiheilla se oli enemmän sitä ja androgynismin havittelua. Kukaan ei kuitenkaan näe, mitä tunnen ja millaiseksi koen itseni. Poikapäivinä on erittäin turhauttavaa olla lyhyt ja lihasvoimalta heikko. Tyttöpäivinä voimakkaat kasvonpiirteeni ahdistavat ja haaveilen pikkuisesta sirosta vartalosta.
Kaikkea ei voi saada ja olen kuitenkin onnekseni tarpeeksi välimaastossa toteuttaakseni kummankin sukupuolen vähimmäisominaisuuksia.

Lähitulevaisuudessa hankintalistaani kuuluu mm. poikapäiviin soveltuvia vaatteita, niitä ei tunnu olevan tarpeeksi. Ja olen jo pitkään halunnut kunnollisen binderin, jotta pääsen tiellä olevista rinnoista eroon edes tilapäisesti. Kaikenmaailman urheiluliivit ja harsot on jo kokeiltu.

Postaukseen liittämäni kuvat on useammalta vuodelta ja ovat tässä kuvastamassa muodonmuutosprosessiani, tai sitä miltä se on näyttänyt ulospäin. Taitaa pääpaino kuvissa liittyä hiuksiin ja meikin määrään/laatuun. Sen lisäksi että kuvaavat aikajanaa, niin kuvista käy ilmi kaksi eri puoltani.

Lopuksi sitten loppusanoja ja kiitoksia. Kiitän kaikkia niitä pikkusattumia, jotka tönivät minua kohti näiden asioiden ymmärrystä. Kiitän myös pikkusattumiin liittyviä ihmisiä olemassaolostaan ja siitä että nämä sattumat heidän ansiostaan tapahtuivat. Erityisesti kiitän poikaystävääni, joka on paitsi avannut minulle itseni aivan uudelleen, myös tukenut näissä asioissa, ja ollut suvaitsevainen ja avoin muutoksilleni. Olen muuttunut sekä sisäisesti että ulkoisesti melko paljon, etenkin kuluneen vuoden aikana.

Tällainen vuodatus tällä kertaa. Olen lukenut paljon Hobittia ja 7:ää veljestä lähiaikoina ja jos tekstini vaikuttaa oudolta, se voi johtua näistä kirjallisuuden teoksista.

Olit kuka tahansa, toivottavasti tekstini oli kiinnostava, jos ei niin voi voi. Mikäli olet samojen asioiden kanssa pähkäilevä niin kuulisin mielelläni toisten ajatuksia ja kokemuksia. Joka tapauksessa, seuraavaan kertaan!

Vauvaterveisiä

Hohhoijaa, eipä ole taas tullut kirjoiteltua. En ole muistanut koko blogin olemassaoloa ja sitten yksi päivä sen

muistin ja kuvitteellinen syyttävä sormi heilui mieleni sopukoissa. Ei vaan ole tapahtunut paljoa, vaikka eipä se ole ennenkään estänyt kirjoittelua. Noh, otsikosta voi päätellä jotain tämän postauksen aiheesta. Moni varmaan päättelee väärin, koska ei ole ollut kuuntelemassa sitä monen viikon "vauva" touhotusta joka mulla on ollut päällä. Kyse on siis viljakäärmeen poikasestani, jonka kävin hakemassa Turusta kaksi viikkoa sitten.

Koska nyt tekee mieli kirjoittaa, aloitan kertomisen alusta asti, eli miksi Turku ja kuinka Turku.

Edellisen suojatin poismenosta on vuosi ja ajattelin että olen valmis ottamaan uuden. Noh minäpä tuumasta toimeen ja selailemaan kasvattajien nettisivuja. Kas, eipä niitä paljon sitten löytynytkään. Kaksi kasvattajaa kelpuutin loppujen lopuksi, eräs Tampereen lähistöltä ja eräs sitten Turusta. Ratkaiseva tekijä oli poikasten saatavuus. Vain Turussa oli poikasia välittömästi saatavilla, koska olivat syntyneet viime vuonna. Siinä keskusteltiin sitten kuukausitolkulla vaikka kenen kanssa ja lopulta saatiin järjestettyä matka Turkuun.

Itse matka oli erittäin epätoivoinen. Helsingistä Turkuun lähdettiin rikkinäisellä ooppelilla ja koko ajan sai pelätä että hajoaa alle. Vauvan haku matkaan oli yhdistetty hiihtolomareissu risteilylle, joka palaisi Turkuun seuraavana iltana, jolloin käärme tuli hakea.

Auto kesti juuri ja juuri Turkuun asti, jäähdytin pamahti vähän ennen perille saapumista ja oli lähellä ettei koko moottori mennyt siinä samalla. Laivan lähtöön oli vielä rutkasti aikaa, joten auto koitettiin saada johonkin korjaamoon. Eräs pulju oli vielä auki, ja suostui auton korjaamaan poissaollessamme. Korjaamolta sitten käveltiin loppumatka terminaaliin.

Siinä oli kylmyydessä ja väsymyksessä itse kukin kovilla.

Risteily meni kuitenkin mukavasti eikä ongelmia ollut, itse nautin erittäin paljon risteilystä.

Palatessamme Turkuun oli auto korjattu ja lähdimme hakemaan käärmevauvaa. Paikanpäälle löytämisessä oli hankaluuksia mutta niistäkin selvittiin lopulta puhelinsoiton avulla. Kasvattaja osoittautui mukavaksi naiseksi joka antoi minun tutustua poikasiin ennen kun päätän minkä otan. Pitäydyin kuitenkin etukäteen valitsemassani yksilössä. En tiedä sen värimuotoa tarkalleen, koska en ole vielä(kään) saanut minulle luvattua syntymätodistusta ja nettisivujen infot olivat hiukan epämääräiset. Mutta tiedän, että siinä on mm. bloodrediä, minkä ansiosta väritys on punainen tai punahko.

Kotimatka sujui onneksi täysin ongelmitta, autonkin suhteen.

Pikkuinen on kotiutunut oikein hyvin. Ensimmäiset päivät se pysytteli piilossa ja ruokinta meni hienosti. Seuraavalla viikolla aloin sitä käsittelemään, eikä se ole ihan mahdottomasti ujostellut. Nyt parin viikon jälkeen on alkanut kiinnostua kamerasta. Käsitellessäni pyrin sitä usein kuvaamaan.

Kaikin puolin vauva on pirteä ja pippurinen ja erittäin kaunis, täysin sovelias kantamaan lohikäärmenimeään Smaug. Useiden sattumusten kautta päädyin tähän nimivalintaan. Nyt olen jälleen onnellinen käärmeenomistaja ja toivon sydämeni pohjasta että Smaug eläisi pidemmän ja paremman elämän,

kuin edesmennyt sukkanauhani.

Näissä merkeissä hyvää keväänalkua ja ehkä kirjoittelen nopeammin uudelleen!

Transformaatio meritiikeriksi

Heissan, jälleen olisi luvassa kuvapainotteista postausta mutta näin siksi että tämä on kuvasarja. Kyllästyin sitten tuohon blondiin pöheikköön päälaellani ja olen värjännyt sen. Koska mitään ei voi tehdä yksinkertaisesti, päätin suorittaa kokeiluja värjäämisen yhteydessä ja kuvasarjani avulla selostan toimenpiteet.

 Tässä on tällainen "ennen operaatiota" -kuva. En muista oliko aiemmassa postissa vielä tuota siiltä sivussa mutta nyt se ainakin siinä näkyy. Muuten tukka on ennallaan ja juurikasvu on järkyttävä. Eli siis eikun vaan blondaamaan lisää. 

Nyt on sitten tökötti päässä ja vaalennus käynnissä. Siilen osalta laitoin ainetta ainoastaan raitoina, enkä koko alueelle. Toivon näin saavuttavani raidallisen siilen kun ilman vaalennusta jääneet hiukset pysyvät tummina. 

Raidoitus onnistui, jippii! Juurikasvukin saatiin kaikkoamaan eli tukka on valmis värjättäväksi lopulliseen väriinsä. Useimman semi-permanentit vaativat kostean tukan joten siltäkin osin tässä ollaan valmiina. Tämänhetkinen väri tuo väistämättä mieleeni lapsuudesta rakkaan possutiikerin ja hetken aikaa mietin että jättäisikö tukan tällaiseksi vähäksi aikaa. 

Tässä on nyt sitten levitetty lopullinen väri päähän. Käytin kahta eri sinistä, ihan vaaleaa ja tummempaa vihertävää. Pääosin värjäsin ensin kaiken vaalealla ja sitten tehostin joitain alueita tummalla. Esimerkiksi jakaus on värjätty tummalla, sekä raitasiilin tummemmat raidat. Myös toisen puolen latvoja värjäsin tummemmiksi. Sitten odotellaan taas. 

Tukka on vielä kostea mutta lähes kuiva niin suurinpiirtein tässä on lopputulos. Raidoitus näkyy oikein kivasti ja lopputukka on vaaleaa ja tummaa sekaisin kuten oli tarkoituskin. 

Tässä vielä pari kuvaa seuraavilta päiviltä tukan väriä tukevan meikin kanssa. Sinivalkoinen teema tukee myös itsenäisyyspäivää. 

Tällaista sitten tällä kertaa. Toivottavasti joku koki tämän postauksen viihdyttäväksi tai hyödylliseksi joltain osin. Itselläni ainakin oli hauskaa tukkaa värjätessä. Hyvää itsenäisyyspäivän yötä ja ihanaa joulun odotusta kaikille!