Ihan alkuun huomautan, että en ole niitä ihmisiä joiden mielestä yksinhuoltajuus on huono asia tai ei toimi tai on väärin jne. Yksinhuoltajuus on nykyään yleistä ja ihan hyväksyttävää. Kaikenlaiset perhemuodot ovat, tai pitäisi olla. En ole suunnitellut tämän postauksen sisältöä ja se kuplii vain suoraan tämänpäiväisistä tuntemuksistani. Ajatuksia isistä ja sen sellaisesta.
Itse en ole koskaan elänyt kaksivanhempaisessa perheessä. Isäni lähti ennen kuin kykenin ymmärtämään tai muistamaan mitään. Enkä ole siitä vihainen tai varsinaisesti surullinenkaan. En tiedä, millaista on elää perheessä jossa on isä. En osaa kuvitella arkea isäni kanssa. En osaa oikeasti kaivata sellaista, jota en ole koskaan saanut.
19 vuotta olen elänyt yksinhuoltajaperheen vanhimpana lapsena ja toisinaan, pari kertaa vuodessa, käväisen tapaamassa isääni. Siellä olin ainut lapsi, olin lomalla ja koin olevani tärkeä. Viimeisten vuosien aikana isäni meni uusiin naimisiin, ei sillä niinkään ole merkitystä, nykyinen äitipuoleni on kyllä ollut kuvioissa kymmenisen vuotta. Avioliiton myötä alkoi ilmaantua lapsia. Nyt minulla on kaksi pientä siskoa isänkin luona. Olen joutunut hyväksymään sen että niinä harvoina hetkinä kun minulla oikeasti on isä, joudun jakamaan sen.
En muista laitoinko isälleni viime vuonna isänpäiväkorttia. Lähetän kuitenkin tekstiviestin joka vuosi. Joskus jos olen oikein rohkea, soitan. Tänä vuonna laitoin ajoissa kortin, jotta se ehtisi perille. Ja kuten yleensä, tekstiviestin. Johon en ole saanut vastausta. Isäni on hajamielinen, toisinaan tekstiviesteihin vastaamiseen menee päiviä. Jos isä sattuu olemaan leirillä, viikkokin. Olen tottunut sellaiseen. Silti se kalvava tunne kun odottaa vastausta, jotain merkkiä siitä että oma isä on siellä jossakin ja välittää on kamala. Viime isänpäivänä pikkusiskoni oli maalannut isälle valtavan taulun. Se taulu on ripustettuna seinälle isäni kotona. Yksikään minun piirroksistani ei ole.
Toisinaan en edes muista omistavani isää. Isänpäivä on minulle vain tavallinen päivä, johon liittyy epätavallinen määrä turhaa tuskaa. Toisinaan mietin, pitääkö isäni minua perheenä.
Naima kuittaa.
