Ei mennyt ei... Noh. Placebon keikka minne sain lahjaksi lipun, peruttiin. Peruuntumisesta ilmoitettiin 20 minuuttia aiemmin kuin keikan olisi pitänyt alkaa. Siellähän sitten seistiin kylmässä sateessa ja mietittiin että mitäs nyt? Oltiin odotettu kauan ja se sitten noin vaan peruutettiin. Moni siellä jäähallin pihalla itkikin. Aika surullinen hetki. Saimme ilmoituksen, että "Brianin sairastumisen vuoksi konsertti on peruttu. Mahdollista korvaavaa päivää ollaan etsimässä, mutta halutessa lipun voi palauttaa korvausta vastaan." Emme palauttaneet lippuja, odottelemme ilmoitusta korvaavasta päivästä. Jos tällaista saadaan järjestettyä. Meni sitten ilta mönkään. Vieläkin kovin masentunut olo siitä ettei päästykään konserttiin.
"Days before you came, in the cold light of the morning. I know, you don't care about us, so fuck u anyway. Still we are looking for the answers to the neverending why, why oh why, song to say good bye? Every you and every me, hang on to your IQ, there's something rotten, it's the look on your face I'd like to knock out."
Toivon Brianille pikaista parantumista.
lauantai 15. syyskuuta 2012
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Nouskaa lapseni
Viettäessäni iltaa eräässä viehättävässä mutta nuhruisessa baarissa, silmääni iski eräs nuori nainen. Pitkä ja vahvan näköinen, mutta ehdottoman naisellinen. Oikein sievä yksilö. Päätin, että tuossa olisi ainesta armeijaani. Hän olisi tarpeeksi vahva kestämään muutoksen hengissä. Lähestyin naista ystävällisissä merkeissä, hymyillen niin inhimillisesti kuin vain osasin enää.
Nainen osoittautui täydelliseksi, hänellä oli huonot välit vanhempiinsa, vähän ystäviä ja hurja luonne. Päättäväinen ja vahva nuori kapinallinen. Joimme muutaman lasillisen ja tutustuimme toisiimme. Minä esittäydyin vähäpätöisenä pätkätöiden raatajana joka oli lopen kyllästynyt elämänsä tyhjyyteen. Tämä nainen kertoi lähimain koko elämänkertansa, hiukan juopunut kun sattui olemaan. Mutta siitä oli vain apua. Yön edetessä tarjouduin saattamaan naisen kotiinsa, koska omistin auton. Emme kuitenkaan koskaan ajaneet tämän talolle.
Naisen nuokkuessa pelkääjänpaikalla, hymyilin voitonriemuisesti. Ihmiset ovat helppoa saalista. Vaadittiin vain ripaus ystävällisyyttä, luottamusta ja viekkautta... Huokaisin ja pudistin päätäni. Aivan liian helppoa. Upotin myrkylliset hampaani naisen pehmeään lihaan ja annoin myrkyn levitä hänen kauniiseen kehoonsa.
Viikon kuluttua, hän palasi tajuihinsa. Muuttuneena ja ymmällään. Veisi aikaa tottua, sanoin hänelle. Se veisi oman aikansa tottua siihen ettei enää voinut kulkea kaduilla päiväsaikaan, ettei enää tarvinnut nukkua tai syödä. Täytyi tottua olemaan kuollut. Ainoana haittapuolena vain loputon rapistuminen. vaikka ruumis on kuolleena kuolematon, se rapistuu, mätänee. Olen koittanut peittää jälkiä meikillä, peittää hajua hajuvesillä, se on kuitenkin vaikeaa.
Opetin ensimmäiselle onnistuneelle seuraajalleni kaiken tarvittavan. Miten liikkua, missä liikkua, miten käyttäytyä ja kenelle puhua. Ja etenkin mistä metsästää. Hänen vastuulleen jäisi seuraavan seuraajan löytäminen. Antaisin hänelle kunnian tappaa seuraava joukkoomme. Ja tiedän, että tein oikein, sillä yksilö jonka ystäväni valitsi, oli oikein miellyttävä.
En tiedä mistä hänet löydettiin, mutta hän oli vain kaikkea hyvää. Vahva mies, ei epäilystäkään ettei hän jäisi henkiin. Hän oli eristäytynyt yhteiskunnasta jo muutenkin, ettei hänen poissaoloaan kukaan huomaisi. Sen sijaan minun kanssani, meidän puolellamme, hänestä tulisi suuri. Hän olisi korvaamaton osa armeijaani. Meitä oli nyt kolme, ei kovinkaan paljoa, mutta alku sekin. Jokainen jäsen oli harkittava tarkoin, yksikin virhe saattoi käydä kohtalokkaaksi. Siksi oli mietittävä, miten saisimme kerättyä juuri haluamanlaisiamme ihmisiä.
Nainen osoittautui täydelliseksi, hänellä oli huonot välit vanhempiinsa, vähän ystäviä ja hurja luonne. Päättäväinen ja vahva nuori kapinallinen. Joimme muutaman lasillisen ja tutustuimme toisiimme. Minä esittäydyin vähäpätöisenä pätkätöiden raatajana joka oli lopen kyllästynyt elämänsä tyhjyyteen. Tämä nainen kertoi lähimain koko elämänkertansa, hiukan juopunut kun sattui olemaan. Mutta siitä oli vain apua. Yön edetessä tarjouduin saattamaan naisen kotiinsa, koska omistin auton. Emme kuitenkaan koskaan ajaneet tämän talolle.
Naisen nuokkuessa pelkääjänpaikalla, hymyilin voitonriemuisesti. Ihmiset ovat helppoa saalista. Vaadittiin vain ripaus ystävällisyyttä, luottamusta ja viekkautta... Huokaisin ja pudistin päätäni. Aivan liian helppoa. Upotin myrkylliset hampaani naisen pehmeään lihaan ja annoin myrkyn levitä hänen kauniiseen kehoonsa.
Viikon kuluttua, hän palasi tajuihinsa. Muuttuneena ja ymmällään. Veisi aikaa tottua, sanoin hänelle. Se veisi oman aikansa tottua siihen ettei enää voinut kulkea kaduilla päiväsaikaan, ettei enää tarvinnut nukkua tai syödä. Täytyi tottua olemaan kuollut. Ainoana haittapuolena vain loputon rapistuminen. vaikka ruumis on kuolleena kuolematon, se rapistuu, mätänee. Olen koittanut peittää jälkiä meikillä, peittää hajua hajuvesillä, se on kuitenkin vaikeaa.
Opetin ensimmäiselle onnistuneelle seuraajalleni kaiken tarvittavan. Miten liikkua, missä liikkua, miten käyttäytyä ja kenelle puhua. Ja etenkin mistä metsästää. Hänen vastuulleen jäisi seuraavan seuraajan löytäminen. Antaisin hänelle kunnian tappaa seuraava joukkoomme. Ja tiedän, että tein oikein, sillä yksilö jonka ystäväni valitsi, oli oikein miellyttävä.
En tiedä mistä hänet löydettiin, mutta hän oli vain kaikkea hyvää. Vahva mies, ei epäilystäkään ettei hän jäisi henkiin. Hän oli eristäytynyt yhteiskunnasta jo muutenkin, ettei hänen poissaoloaan kukaan huomaisi. Sen sijaan minun kanssani, meidän puolellamme, hänestä tulisi suuri. Hän olisi korvaamaton osa armeijaani. Meitä oli nyt kolme, ei kovinkaan paljoa, mutta alku sekin. Jokainen jäsen oli harkittava tarkoin, yksikin virhe saattoi käydä kohtalokkaaksi. Siksi oli mietittävä, miten saisimme kerättyä juuri haluamanlaisiamme ihmisiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)