Nouskaa lapseni

Viettäessäni iltaa eräässä viehättävässä  mutta nuhruisessa baarissa, silmääni iski eräs nuori nainen. Pitkä ja vahvan näköinen, mutta ehdottoman naisellinen. Oikein sievä yksilö. Päätin, että tuossa olisi ainesta armeijaani. Hän olisi tarpeeksi vahva kestämään muutoksen hengissä. Lähestyin naista ystävällisissä merkeissä, hymyillen niin inhimillisesti kuin vain osasin enää.

Nainen osoittautui täydelliseksi, hänellä oli huonot välit vanhempiinsa, vähän ystäviä ja hurja luonne. Päättäväinen ja vahva nuori kapinallinen. Joimme muutaman lasillisen ja tutustuimme toisiimme. Minä esittäydyin vähäpätöisenä pätkätöiden raatajana joka oli lopen kyllästynyt elämänsä tyhjyyteen. Tämä nainen kertoi lähimain koko elämänkertansa, hiukan juopunut kun sattui olemaan. Mutta siitä oli vain apua. Yön edetessä tarjouduin saattamaan naisen kotiinsa, koska omistin auton. Emme kuitenkaan koskaan ajaneet tämän talolle.

Naisen nuokkuessa pelkääjänpaikalla, hymyilin voitonriemuisesti. Ihmiset ovat helppoa saalista. Vaadittiin vain ripaus ystävällisyyttä, luottamusta ja viekkautta... Huokaisin ja pudistin päätäni. Aivan liian helppoa. Upotin myrkylliset hampaani naisen pehmeään lihaan ja annoin myrkyn levitä hänen kauniiseen kehoonsa.

Viikon kuluttua, hän palasi tajuihinsa. Muuttuneena ja ymmällään. Veisi aikaa tottua, sanoin hänelle. Se veisi oman aikansa tottua siihen ettei enää voinut kulkea kaduilla päiväsaikaan, ettei enää tarvinnut nukkua tai syödä. Täytyi tottua olemaan kuollut. Ainoana haittapuolena vain loputon rapistuminen. vaikka ruumis on kuolleena kuolematon, se rapistuu, mätänee. Olen koittanut peittää jälkiä meikillä, peittää hajua hajuvesillä, se on kuitenkin vaikeaa.

Opetin ensimmäiselle onnistuneelle seuraajalleni kaiken tarvittavan. Miten liikkua, missä liikkua, miten käyttäytyä ja kenelle puhua. Ja etenkin mistä metsästää. Hänen vastuulleen jäisi seuraavan seuraajan löytäminen. Antaisin hänelle kunnian tappaa seuraava joukkoomme. Ja tiedän, että tein oikein, sillä yksilö jonka ystäväni valitsi, oli oikein miellyttävä.

En tiedä mistä hänet löydettiin, mutta hän oli vain kaikkea hyvää. Vahva mies, ei epäilystäkään ettei hän jäisi henkiin. Hän oli eristäytynyt yhteiskunnasta jo muutenkin, ettei hänen poissaoloaan kukaan huomaisi. Sen sijaan minun kanssani, meidän puolellamme, hänestä tulisi suuri. Hän olisi korvaamaton osa armeijaani. Meitä oli nyt kolme, ei kovinkaan paljoa, mutta alku sekin. Jokainen jäsen oli harkittava tarkoin, yksikin virhe saattoi käydä kohtalokkaaksi. Siksi oli mietittävä, miten saisimme kerättyä juuri haluamanlaisiamme ihmisiä.

Kaiken pahan alku ja juuri

Kaikki alkoi vasta sinä yönä, jona kuolin. Mutta kerronpa teille aivan alusta asti...

Elin aivan tavallista elämää vanhahtavassa kaupungissa, joka silloin oli vasta jokusen kymmentä vuotta sitten perustettu. Tätä kaupunkia kutsuttiin, ja kutsutaan edelleen Helsingiksi. Vanhahtava sanoin siksi, että kaupunki on nykyään aivan erilainen kuin viisisataa vuotta sitten. Mutta sehän ei ole mikään yllätys.

Olin iltakävelyllä merenrannalla, ilta oli harvinaisen kaunis juuri sinä päivänä. Aurinko punersi taivaan juuri oikealla tavalla ja meri heijasti sitä samaa punaa laineilleen. Olin yksin. Perheeni oli kuollut jokin aika sitten, se itseasiassa oli syyni koskaan muuttaa Helsinkiin. En ollut ehtinyt hankkia itselleni kumppania, olin liian kiireinen perheemme yrityksen kanssa. Ajattelin joka päivä etä kyllä minä joskus jonkun rinnalleni hankin, sitten kun minun ei tarvitse joka päivä enää olla huolissani yrityksen pystyssä pitämisestä. Vähämpä minä silloin tiesin.

Kävelylläni tapasin erään herran, joka tarjoutui seurakseni. Herrassa ei ollut mitään moittimista, oikein siisti nuori mies ja käytös hienostunutta. Peter, sanoi hän nimekseen. Oli kuulemma Ruotsista tullut Suomen puolelle laajentamaan kauppaansa. Tällä herralla ei kuitenkaan ole suoraa vaikutusta minun tarinaani, hän vain laittoi kaiken liikkeelle. Sillä hetkellä kun tämä herra kaarsi kujalle ja iski minut tajuttomaksi, vei varani ja jätti kiveykselle vuotamaan kuiviin, alkoi vihdoin tapahtua. Vaatimaton elämäni kauppiaana oli ohi, kaikki oli ohi. Niin mietin tajuttomuudessani.

Kaikki oli mustaa pitkän aikaa, hyvin pitkän aikaa. Enkä oikein tiedä mitä oli tapahtunut ollessani tajuton. Tai oikeastaan kuollut. Mutta ryömiessäni ulos hyisestä haudastani, mietin ankarasti kuinka se oli mahdollista. Miksi olen elossa sen kaiken jälkeen? Tiesin etten ole enää entiseni, tiesin etten ole enää ihminen. Mutta en oikein tiennyt kuka tai mikä olin. Shokissa ja uupuneena raahauduin pimeimpään onkaloon jonka satuin löytämään. Siellä minä istuin, istuin ja mietin. Sain siellä ollessani selville, etten ehtinyt olla kuolleena kymmentä päivä kauempaa. Sain selville että murhaani ei tutkittu tarkemmin, eihän ollut edes omaisia tunnistamassa ruumista. Olin hiukan loukkaantunut siitä että häpäisijäni oli edelleen vapaalla jalalla. Taitaa jäädä omiin käsiini jakaa oikeutta tähän kaupunkiin.

Toimin nopeasti, etsin käsiini tämän herran. Se ei ollut kovin vaikeaa, hänhän oli kertonut yrityksestään kaiken, ja koska hän aikoi tappaa minut ei ollut edes tarvetta valehdella. Hymyilin viileästi, eipä hän varmaan uskonut että palaisin manan majoilta kostamaan.

Peterillä oli ylellinen asunto ja useita palvelustyttöjä. Heidät hoitelin tietysti ensimmäisenä, etteivät vaan pääse kielimään isännälleen. Maistuivat pahalle, nuo syntiset naiset. Mutta kosto on suloinen. Viimeisenä kävin herra Peterin kimppuun. Hän tuijotti minua kuin ruttoa, anoi henkesä puolesta, vannoi ettei tehnyt sitä. Minä vain nauroin kylmää nauruani ja katsoin elämän valon hänen syntisissä silmissään sammuvan.

Jokusen sataa vuotta piilottelin pimeydessä surullisena. Sain kostoni mutta olin yksin. En tiennyt oikein mikä olin, en tiennyt miten se oli tapahtunut. Nyt, viisi vuosisataa myöhemmin tiedän kaiken tuon. Tiedän olevani eläväkuollut jota kutsutaan zombiksi, tiedän että muutuin geenimutaation takia joka käynnistyi kuollessani. Tiedän miten erilainen olen kuin ihmiset, mutta tiedän myös mikä ei ole muuttunut. Olen yhä se nainen joka olin kuollessani, vain vanhempi ja jos niin saatan sanoa itse, kuolema puikee minua paremmin kuin ne kauppiaan vaatteet.

Olen tässä vuosien saatossa saanut päähäni idean. Tein sitä varten tutkimuksia jotka tuomittaisiin jos ihmiskunta saisi kohtalostani päättää. Mutta koska ihmiskädellä ei ole minuun valtaa, olen saanut olla rauhassa kokeideni kanssa. Ensimmäiset kokeeni epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen. Kesti kauan ennenkuin opin, miten saan ne onnistumaan ja elämään. Kun sen sitten opin, alkoi metsästys. Minun oli löydettävä vahva ihminen, joka selviäisi muutoksesta ja olisi minulle lojaali. Eikä yksi riitä, minun olisi koottava armeija, joukko kaltaisiani jotka avustavat minua suuressa suunnitelmassani. Suunnitelmassani vallata Helsinki...

Tullaan jatkamaan...