uNtItLeD

Aurinko nousi, kuten jokaisena aamuna aiemminkin. Jos suuri musta huivi ei olisi peittänyt pientä likaista ikkunaa, olisin saattanut nähdäkin sen. En millään olisi jaksanut nousta, eihän tänään ollut edes koulua. Sen kerran kun ei ole koulua, joudun kuitenkin nousemaan aivan yhtä aikaisin. Mutta olin luvannut. Ja se sai minut nousemaan. En halunnut pettää enää enempää lupauksiani. Raahauduin suihkuun, kuten usein ennenkin. Toimitin yleensäkin aamutoimet ripeästi, en kuitenkaan ehtinyt syödä aamupalaa. Vaikka siinä ei ole mitään erikoista.

Pakotin vikkonlopun rasituksesta väsyneet jalkani liikkumaan eteenpäin kadulla. Viileä aamutuuli puhalsi, vain auringossa oli lämmin. Saavuin sovittuun risteykseen ajoissa, varttia vaille yhdeksän. Tai itseasiassa olin paikalla aiemmin, kävelin tuttua mäkeä ylös takaperin, siltävaralta että ystäväni saapuisi perässäni. Jäin odottamaan mäen yläpäähän, seisoin auringossa ja tuijotin kelloa kännykän ruudulla. Viitosen ruudulla vaihtuessa kuutoseksi, painoin vihreää luuria ja odotin kännykästä kuuluvan tuuttauksen loppua.

Pian vastasikin hiljainen ääni, joka sanoi olevansa juuri lähdössä. Suljen puhelun ja jään odottamaan. Tavanomaista häneltä olla myöhässä, vaikka eipä minulla ollut varaa sanoa mitään. Ohitseni kävelee pieniä ensiluokkalaisia. Mikään ei tunnu masentavalta, hymähdän oudolle autuuden tunteelleni ja jatkan tien tuijottamista. Odotan koko ajan tien päästä ilmestyvän hahmon, joka kävelee luokseni. Jonkin ajan kuluttua näin käy. Tervehdimme vähän kuivasti, ystävä ilmoittaa nukahtaneensa herätyksen jälkeen. Jatkamme yhdessä matkaa koululle.

Kävellessä puhumme säästä. Miten ihmeellistä. Onko se tosiaan jokin suomalaisten juttu, puhua säästä paremman puutteessa? Koko matka meni nopeasti, jäimme kinastelemaan siitä, onko kasvi nokkonen vai ei, emmekä koskaan päässeet yhteisymmärrykseen. Niin siinä aina käy, riitelemme typeristä asioista eikä kumpikaan suostu päästämään omasta kannastaan irti. Kummallisia jääräpäitä molemmat. 

Koulussa ei ollut mitään erikoista, tosin oppilaita oli kovin vähän paikalla. Tuntui niin tavalliselta istua siinä samalla sohvalla, missä istuin vuosi sitten. 

Katselin oppilaita käytävillä, kaikki oli niin rauhallista. Eriaista kuin lukiossa. Tai ehkä rauhallisuus olikin minussa? Jokin tässä päivässä oli niin unenomaista. Poikaystäväni käveli käytävää ja sain katseen. Tuntui niin kylmältä, kun en voinut mennä hänen luokseen. Ja jotkut oppilaat saivat minut tuntemaan itseni kovin ei-toivotuksi. Minkäs teet, olen jotenkin onnistunut keräämään epämieluisaa mainetta. Eivät ne päin naamaa juuri mitään sano, vain selkäni takana, satun vaan aina kuulemaan.

Noh, juuri mitään ei tapahdu. Istun sohvalla, nukkuva ystäväni vieressä. Hän tosiaan oli väsynyt. Tosin en kiellä etten itse olisi, mutta olen jo niin tottunut. Ja mieluummin istuin ja katselin ympärilleni, kuin makoilisin ja nukkuisin.

Vihdoin noustessamme sohvalta, aloin juttelemaan opettajille. Kenelle milloinkin. Äidinkielenopettaja oli aivan yhtä energinen kuin ennenkin. Matematiikan opettaja oli kovin vähäsanainen. Mutta oletan että hänellä oli kiireitä. Oma entinen luokanvalvojani oli kovin iloinen nähdessään minut. Juttelimme hetken, kesken toisen oppilaan arviointikeskustelun. On aina piristävää tavata häntä. Samoin erästä ei-minkään-aineen opettajaa, jonka kanssa juttelimme niitä näitä pitkästä aikaa. 

Tämän jälkeen huomasin poikaystäväni nojaamassa kaiteeseen edessäni. Kävelin hänen taakseen ja tervehdin. Yllätyksekseni sain vastaukseksi hymyn. Eräs toinen oppilas kommentoi jotain, mutta en välittänyt. Olin iloinen. Juttelimme hetken, ennen kuin koko porukkamme kerääntyi paikalle vähitellen. Kaikki oli hyvin, juttelimme keskenämme. Nauroimme. Se mikä tekee minut iloiseksi on se, että voimme kaikki nauraa yhdessä, vaikka olimme koulussa. Vaikka olisimme vähän eripaikoissa kaikki, olemme silti loppujenlopuksi samaa porukkaa.

Pian menimme odottamaan käsityötunnin alkamista, joka lopulta ei alkanutkaan. Opettajan poika oli sairaana joten tunti oli peruttu. Ystäväni sai luvan lähteä kotiin, ja matkalla alakertaan kuulin muutaman pojan huutelevan. Typerää... Pidin huolta että he näkivät kylmän katseeni. Mitä he ovat silmilleni hyppimään? Eivät mitään. Enkä ole syntynyt maailmaan heitä miellyttämään. Hetken aikaa olin hyvinkin ärsyyntynyt, mutta se meni ohitse. Olin iloinen. Se päivä oli kuin lumetta. Samanlaista epätodellista utua kuin unet ovat. Kuitenkin se oli aivan tavallinen maanantai. 

Päätin kirjoittaa pitkästä aikaa jotakin novellinpätkää...