Ensinnäkin, olen (jälleen taas kerran vaihteen vuoksi) mennyt vaihtamaan käyttäjänimeni. Loin sen edellisen koska sitä edellinen ei enää merkinnyt mitään itselleni tähdellistä. Tai siis, se vain en enää ollut minä. Ja vaikka olin edelliseen nimeeni tyytyväinen silloin, en ollut enää jonkin ajan kuluttua. Se tuntui liian pitkältä, hankalalta ja loppujenlopuksi epäsoveliaalta. Ja espanjaa lukeneena nimessä ollut "mirando" hämäsi minua aivan liikaa. Päätin siis sen vaihtaa. Mutta koska google ei anna vaihtaa koko nimeäni kaikissa paikoissa, olen saanut vasta vaihdetuksi bloggerin käyttäjänimeni. Kun en muualle sitä saa vaihdettua. Mutta siis bloggerissa (ja toivottavasti myöhemmin muuallakin) käytän nimeä Naima. Viehdyin siihen jo jokin aika sitten ja olen ottanut sen omakseni.
Mitäpä kuuluu elämääni nyt. Paljon, liikaa. Jälleen kerran on edessäni muutto, ihan näinä päivinä. Ja ensi viikolla on paluu arkeen. Kouluun ja sen sellaiseen. Ja lisäksi vielä insinööriajo. Ja tatuointiaika. Samana päivänä. Ei voi muuta kuin vetää syvään henkeä ja antaa mennä, "usko itseesi" koitan psyykata itseäni. Minä on vaan niin itsepäinen henkilö eikä millään suostu uskomaan. Ehkä jonain päivänä.
Ja on Minällä muitakin ongelmia kuin itseensä uskominen. Minä hukkaa itsensä aina välillä, eikä tahdo löytää enää. Ne on hyvin kiperiä hetkiä kun hukkaa itsensä. Varsinkin jos se sattuu tapahtumaan keskellä yötä yksinäisyydessä. Vailla ketään jolle puhua asiasta. Tai ei se puhuminenkaan aina auta, sotkee vain. Jos sattuu olemaan samanlainen tarinatäti kuin Minä. Sitä alkaa helposti selittämään ihan puutaheinää ja sillä hetkellä sen uskoo itsekin. Myöhemmin tajuaa ettei asia ole niin. Yö ei koskaan ole oikea aika miettiä mitään tärkeää tai syvällistä, aivot on ihan eri asetuksella kuin päivisin ja tehdyt päätökset voi olla kohtalokkaitakin.(Tätäkin postausta öiseen aikaan kirjoittelen...) Mikähän se koko aihe edes oli? Niin, itsensä hukkaaminen. Tarina alkoi niin että oli kerran mies nimeltä Pete Burns. Joka ei ihan selko mies ollutkaan. Eikä ainakaan heteroseksuaali. Muttei homokaan. Oli vain, hällä väliä mitä muut sanoo. Uskalsi olla oma itsensä. Sitten kävi niin että tätä miestä ihannoiva tyttönen vetäisi verhot silmiltään ja huomasi kadottaneensa itsensä tyystin. Murusia löytyy silloin tällöin, mutta kokonainen minäkuva on edelleen pirstaleina ja palaset kadoksissa. Tätä se kai on nuoruus -itsensä löytämistä ja luomista. On tullut aika vastata kysymykseen "Kuka minä olen?" Vaikka vastauksen löytäminen voikin viedä aikaa, vuosia. Kymmeniä vuosia? Ehkä. Mutta kokonainen kuva muodostuu kyllä joskus, ajan myötä. Kaikki alkaa tyhjyydestä. Aluksi Minä on vain valkoinen tyhjä paperi, joka odottaa muovautumista. Odottaa sieluaan.
No jaah, pääpointti tässä kai oli se että muuttoa olen taas tekemässä, elämä on hankalaa toisinaan ja en osaa olla tyytyväinen käyttäjänimiini :D Näissä merkeissä kiitän ja kumarran, ja poistun nukkumaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti