Siellä missä taivas ei aina ole sininen, eivätkä pilvet valkoisia

Olipa kerran kaksi tyttöä. Maria ja Miranda. Miranda oli yhdeksäsluokkalainen ja Maria seitsemäsluokkalainen. He tapasivat sattumalta koulussa, nuo kaksi aivan erilaista sielua. Jälkeenpäin miettiessä, kukaan ei tiedä oliko heidän tapaamisensa sittenkään sattumaa vai ennalta määrättyä. Valo ja pimeys eivät yleensä kohtaa siin sopuisasti, mutta sanotaanhan että vastakohdat täydentävät toisiaan. 

Miranda ei ollut kovinkaan sosiaalista tyyppiä, pikemminkin viihtyi omissa oloissaan huppu päässä ja kuulokkeet korvilla. Maria oli päällepäin eloisa nuori tyttö, paljon ihmisiä ympärillä. Naurua, puhetta. Miranda ei pitänyt tästä riemun määrästä joka huokui Mariasta. Istui omissa oloissaan ja koitti olla edes huomaamatta. Kunnes he päätyivät eräänä päivänä istumaan bussiin vierekkäin. Toki Miranda koitti olla huomioimatta, mutta jätti mieleensä avoimen oven Marialle, jos tämä sattuisi haluta alkaa puhumaan. Hetkisen kuluttua näin kävikin. Sananen silloin tällöin, Miranda ei edelleenkään ollut erityisen innostunut keskustelemaan, mutta kuunteli kyllä. Sitä Miranda teki usein, vaikkei uskoisi. 

Päivät kuluivat, muuttuivat viikoiksi, ja viikot kuukausiksi. Miranda ja Maria olivat yllättäen erottamattomat ystävät. Kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Hetkessä oli syntynyt niin vahva side heidän välilleen, että ero tuntui kuolemalta ja yhdessäolo oli syy lähteä aamuisin kouluun. Tätä jatkui kauan, koko vuoden he olivat yhdessä päivittäin. Kesäloman alkaessa heidät täytti autuas rauha, mahdollisuus tehdä mitä vain kun ei tarvinnut ahertaa koulussa. 

Ja he tekivätkin kaikenlasta yhdessä. Vierailuja kaupungin keskustaan, metsiin, rannoille, minne vain mieli teki. Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Mirandan kukallinen kesämekko lepatti kun hän istui Marian pyörän tarakalla ja nauroi. He olivat onnellisia. Jälleen oli aurinkoinen päivä ja he olivat lähteneet rannalle viettämään sitä. Mirandalla ei ollut pyörää ja Maria kuljetti häntä omallaan. 

Useamman tunnin jälkeen he lähtevät matkaamaan takaisin. Maria oli menossa sukulaisensa syntymäpäiväjuhliin. Miranda oli surullinen. Hän joutuisi olemaan loppupäivän yksin koska häntä ei ole kutsuttu juhliin. Vaikka hän huvikseen oli piirtänyt syntymäpäiväkortin, jonka kuitenkin unohti antaa Marialle vietäväksi. Maria jätti Mirandan tämän talon kohdalla kyydistä, ja jatkoi matkaansa. 

Kesäloma oli lopuillaan, Miranda oli viimeistä yötä Marian luona. Heillä oli hauskaa, he katsoivat elokuvia ja pitivät hauskaa myöhään yöhön asti. Aamulla oli utuinen tunnelma. Kuin elämä olisi vellonut pumpulissa. Miranda makasi Marian sylissä ja he olivat hiljaa. Miranda oli onnellinen, kaikki tuntui olevan hyvin. Mikään ei voisi pilata heidän onneaan. Miranda kohotti kätensä, jossa piti kameraa ja otti kuvan. Hän katsoi digitaalikameransa kuvaruutua ja totesi, että näyttää kuvassa aivan nukelta. "Sä olet mun nukke" sanoi Maria ja hymyili. Miranda hymyili takaisin. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa jollekin. Maria ei koskaan saanut tietää, mitä Miranda tunsi sisällään koska Miranda ei osannut pukea tunteitaan sanoiksi. 

Tämän tarinan opetus olkoon se, että puhukaa ihmiset toisillenne. Hyvin harva meistä osaa lukea ajatuksia. "Mä rakastan sua" on aina ollut elämäni vaikein lause vastata. Vei yli vuoden, ennen kuin tiesin miten siihen kuuluu vastata. Vei aivan liian kauan ymmärtää ihmisten tunteita, ja etenkin tunnetta rakkaus. Vei aivan liian kauan kertoa ihmisille joita rakastan, kuinka tärkeitä he ovat.