Tulipas heti pian taas asiaa mistä mielin kirjoitella. Tänäkin aamuna hiuksia pestessä ja kuivatessa ja harjatessa mietin että alkaa pikkuhiljaa kyllästyttämään. 14 vuotta näitä saanut hoitaa ja puunata. Ja vielä kun iän myötä on tullut värjättyä ja kiusattua hiuksia sen verran että menneet heikkoon happeen. Ohentuneet on melkein puoleen ja latvat alkaa olla sellaista hamppua että huhhuh. Ja yksinkertaisesti on vaan kiinnostus ja into mennyt. Useinkin kolmen-neljän päivän harjaamattomuuden jälkeen kun alkaa setviä takkuja niin menee hermot. Ja ei sitä muista joka päivä tehdä, jostain syystä on rutiini kadonnut.
Noh, joka tapauksessa ennen Traconia en ole mitään näille tekemässä. Paitsi värjäämässä uudelleen blondiksi jonka jälkeen vaaleanpunaiseksi. Conin jälkeen päätän sitten mitä teen. Todennäköisesti jätän ne oman onnensa nojaan joko rastoina, tai sitten jos viimeinen värjäyssessio rasitti liikaa, lähtee suoraan pois. Muussa tapauksessa kun kyllästyn rastoihin, leikkaan ne pois ja pidän jonkin aikaa lyhyenä. Näin nyt toistaiseksi suunnittelen. Mieli voi muuttua hetkessä, katsotaan.
Tuossa kuvassa on hiukan suuntaa antavaa materiaalia, millaiseksi haluaisin pehkoni leikellä. Edestä pidempi ja takaa lyhyempi. Ihan siiliksi en ole vetämässä mistään kohtaa, mutta lyhyimmillään varmaankin 5cm.
Paljon en ole postaillut. Turhaan en jaksa kirjoitella, kun ei sellaista sitten taas kukaan jaksa lukea. Noh, nyt on taas "asiaa" ja intoa ja aikaa kirjoitella niin täältä sitten pesee.
Ensinnäkin, olen (jälleen taas kerran vaihteen vuoksi) mennyt vaihtamaan käyttäjänimeni. Loin sen edellisen koska sitä edellinen ei enää merkinnyt mitään itselleni tähdellistä. Tai siis, se vain en enää ollut minä. Ja vaikka olin edelliseen nimeeni tyytyväinen silloin, en ollut enää jonkin ajan kuluttua. Se tuntui liian pitkältä, hankalalta ja loppujenlopuksi epäsoveliaalta. Ja espanjaa lukeneena nimessä ollut "mirando" hämäsi minua aivan liikaa. Päätin siis sen vaihtaa. Mutta koska google ei anna vaihtaa koko nimeäni kaikissa paikoissa, olen saanut vasta vaihdetuksi bloggerin käyttäjänimeni. Kun en muualle sitä saa vaihdettua. Mutta siis bloggerissa (ja toivottavasti myöhemmin muuallakin) käytän nimeä Naima. Viehdyin siihen jo jokin aika sitten ja olen ottanut sen omakseni.
Mitäpä kuuluu elämääni nyt. Paljon, liikaa. Jälleen kerran on edessäni muutto, ihan näinä päivinä. Ja ensi viikolla on paluu arkeen. Kouluun ja sen sellaiseen. Ja lisäksi vielä insinööriajo. Ja tatuointiaika. Samana päivänä. Ei voi muuta kuin vetää syvään henkeä ja antaa mennä, "usko itseesi" koitan psyykata itseäni. Minä on vaan niin itsepäinen henkilö eikä millään suostu uskomaan. Ehkä jonain päivänä.
Ja on Minällä muitakin ongelmia kuin itseensä uskominen. Minä hukkaa itsensä aina välillä, eikä tahdo löytää enää. Ne on hyvin kiperiä hetkiä kun hukkaa itsensä. Varsinkin jos se sattuu tapahtumaan keskellä yötä yksinäisyydessä. Vailla ketään jolle puhua asiasta. Tai ei se puhuminenkaan aina auta, sotkee vain. Jos sattuu olemaan samanlainen tarinatäti kuin Minä. Sitä alkaa helposti selittämään ihan puutaheinää ja sillä hetkellä sen uskoo itsekin. Myöhemmin tajuaa ettei asia ole niin. Yö ei koskaan ole oikea aika miettiä mitään tärkeää tai syvällistä, aivot on ihan eri asetuksella kuin päivisin ja tehdyt päätökset voi olla kohtalokkaitakin.
(Tätäkin postausta öiseen aikaan kirjoittelen...) Mikähän se koko aihe edes oli? Niin, itsensä hukkaaminen. Tarina alkoi niin että oli kerran mies nimeltä Pete Burns. Joka ei ihan selko mies ollutkaan. Eikä ainakaan heteroseksuaali. Muttei homokaan. Oli vain, hällä väliä mitä muut sanoo. Uskalsi olla oma itsensä. Sitten kävi niin että tätä miestä ihannoiva tyttönen vetäisi verhot silmiltään ja huomasi kadottaneensa itsensä tyystin. Murusia löytyy silloin tällöin, mutta kokonainen minäkuva on edelleen pirstaleina ja palaset kadoksissa. Tätä se kai on nuoruus -itsensä löytämistä ja luomista. On tullut aika vastata kysymykseen "Kuka minä olen?" Vaikka vastauksen löytäminen voikin viedä aikaa, vuosia. Kymmeniä vuosia? Ehkä. Mutta kokonainen kuva muodostuu kyllä joskus, ajan myötä. Kaikki alkaa tyhjyydestä. Aluksi Minä on vain valkoinen tyhjä paperi, joka odottaa muovautumista. Odottaa sieluaan.
No jaah, pääpointti tässä kai oli se että muuttoa olen taas tekemässä, elämä on hankalaa toisinaan ja en osaa olla tyytyväinen käyttäjänimiini :D Näissä merkeissä kiitän ja kumarran, ja poistun nukkumaan
Elikkäs olen käynyt isovanhempieni kaapeilla penkomassa vaatteita, mitä kukaan ei käytä. Mukaan lähti muutama uusi tuttava ja päätin tehdä aiheesta postauksen. Siskoni kanssa järjestimme kuvaussession ja muutama onnistunut kuva kaikkien joukosta löytyi, koska minähän olen siis aivan täydellinen malli ja hallitsen pokan pitämisen rankan päivän jälkeen ja niin edelleen. No one's perfect. Mutta mutta, asiaan. Elikkäs laitan tässä yksitellen kuvia peräperään ja jotain kommenttia koitan niistä heittää.
Tässä on tälläinen paita/tunika/mekko, josta tuli itsellä ensimmäisellä kerralla hobitit. Ehdottomasti rakkautta ensisilmäyksellä. Mukavan ilmava näin kesällä ja kukkakuvio ei ole häiritsevä.
Tässä on edestä ja takaa toinen mekko jonka löysin. Vihreä teema jatkuu. Olkaimet tuo mielestäni jonkin sortin tyttömäisyyttä pukuun. Selän kuminauhaa ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta katsotaan pidänkö sen vai en. Muuten pidän mekosta kyllä ja käyttöön menee tottakai.
(Huomautettakoon tässä kohtaa että edellinen ja tämän kuvan paita ovat ihan entisiä omiani) Tässä siis kuvattuna punainen polvimittainen hame, missä tuplanapitus. Napeista tykkäsin ihan heti kun näin tämän, lisäksi punainen väri on aivan ihana ja kaipasin kirkasta vaatekaappiini.
Olen luotu malliksi, tiedän. Tämä hame on muutoin aika samanlainen edellisen kanssa, mutta väri on hyvin tumma sininen. (yleisesti en pidä sinisestä, mutta tein poikkeuksen) Tässäkin tuplanapitus, toinen alempi nappi vain päässyt putoamaan, onneksi kuitenkin tallella niin helppo korjata asia. Hameeseen kuuluu myös ruskea nahkavyö, joka ei nyt päätynyt kuvaan koska sekin kaipaa uusia reikiä.
Viimeiseksi tällainen aivan ihana siniharmaa takki. Kangas on jotain satiinin tyyppistä, kaiketi. En oikein tunnista materiaaleja. Jonkun silmään helposti näyttää aamutakilta tämä. Myös tässä vaatekappaleessa tuplanapitus tuossa edessä. Ja huppu on plussaa. Kangas on kukkakuosia jälleen, mutta ei tässäkään haittaa.
Ja kuvissa näkyneet kengät on alennusmyynnistä jostain paikallisesta kenkäkaupasta. "Löytö" -niin sanoakseni. Täydellisen muotoiset ja kokoiset. Ainoa vika on nauhat, jotka vaihdan varmaankin valkoisiin pitsinauhoihin tai johonkin vastaavaan.
Varsinkaan näin kesällä ei oikein tule mieleen mitään kirjoitettavaa, tai jos tulee se unohtuu pian. Nyt on sellainen paussi meneillä että on aikaa miettiä menneitä ja nykyistä ja tulevaa. Mitä seuraavat viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan. Koska paljon on luvassa, ehkä liiankin paljon, sen näkee sitten.
Jos nyt aloitetaan ihan lähitulevaisuudesta, saan muutaman päivän sisällä avaimet uuteen kämppääni. Ensimmäiseen omaan kämppääni. Vaikka solu se on, mutta itse minä itsestäni sitten huolehdin. Toivottavasti kämppikset ovat mukavia, helpottaisi asioita huimasti. Kun en ole se sosiaalisin kynä penaalissa. Jännittää nähdä kämppä muutenkin ensimmäistä kertaa muuten kuin pohjapiirrustuksessa. Muutto tulee olemaan iso muutos elämässä, kun kaikki on uutta. Ensimmäistä kertaa olen omillani, vieläpä kaukana perheestä.
Muita muutoksia, elokuussa on mulle varattu tatuointiaika Tampereen Putka Tattoo:hon. Kuva tulee olemaan epämääräinen tribaalirengas ranteeni ympäri, en muista olenko mallikuvan tänne aiemmin postannut. Lopputuloksen ainakin laitan, kunhan niin pitkälle päästään. Tämäkin jännittää, koska koko tähänastisen elämäni olen halunnut tatuointia ja nyt se vihdoin on mahdollista. Se on aina ollut silmissäni jonkinlainen aikuistumisen riitti, hankkia tatuointi. Ja vuosi sitten päätin että haluan oman tatuoinnin heti kun saavutan täysi-ikäisyyden. Sitä siis innolla odotellessa. Lisäksi nyt on autokoulu käsillä ja tunteja on lähes päivittäin koko heinäkuun ja nyt kesäkuussa. Vähän harmittaa kun menee hyviä kesäpäiviä istuen tunneilla sisällä.
Myöhemmin syksyllä on taas Tracon. Sinne ollaan menossa sankoin joukoin eikös juu? Itselläni on kaksi pukua tekeillä. Ensisijaisesti Silent Hill -sairaanhoitaja (tuttavallisesti hoitsu) ja toissijaisena Megumi Shimizu, sarjasta Shiki. Koska edellisen peruukki cossin jälkeen en ole halunnut juuri lähellekään peruukkeja, teen Megumin hiukset omistani. Se tosin vaatii tumman värini vaalentamista niin vaaleaksi kuin suinkin, ja sen sotkemista vielä vaaleanpunaiseksi. Siinä väri jota en koskaan uskonut päästäni löytäväni. Saa nähdä kuinka sen kanssa tulen juttuun. Traconia(kin) innolla odottelen. Edellisestä conista on jo se vuosi ja tekee mieli sitä conhuumaa.
Väsyttää aivan järkyttävästi mutta tekee mieli kirjoitella nyt. On mielessä paljon kaikkea sekalaista. Ihan ensiksi, vietin viikonlopun pelaamassa LucidLAN tapahtumassa. Hauskaa oli, vaikka olisin ehkä halunnut tehdä enemmän kavereiden kanssa yhdessä jotakin. Sehän se siinä on vähän niinkuin idea. No mutta miksi haaskata energiaa suremalla jotain mitä ei ole, kun voi iloita siitä mitä on. Koska kuitenkin oli hauskaa ja olen taas kokemusta rikkaampi. En enää koskaan nuku koulun penkeillä, se on varmaa. Ja ensi kerralla puen enemmän päälle, yön mittaan tuli aika kylmä. Pelaamisen lisäksi aloin illalla piirtämään, pitkästä aikaa tietokoneella. Tulos tässä:
Voin vannoa että ajatus päässäni oli erittäin paljon erilainen kuin lopputulos. Mutta niinhän siinä usein käy, että tietyssä pisteessä taide alkaa elää omaa elämäänsä.Piirtämisen jälkeen oli pidettävä taukoa pelaamisesta koska kädet kipeät. :c Tarvitsen piirtopadin tietokoneeseeni.
Sitten synkempiin aiheisiin. Olen näin muuton myötä todella alkanut huomaamaan ystävien merkityksen elämässä. Aikoinaan en sitä liioin miettinyt kun seuraa ei ollut, ja sitä seuranneina vuosina en miettinyt sitä koska seuraa oli, aina oli joku. Ja nyt kun ei olekaan ketään, sitä miettii asioita enemmän. Todellakin, asioiden todellisen arvon tuntee vasta kun sen menettää. Vaikka enhän tässä ystäviäni kokonaan menettänyt ole, välimatka vain kasvoi sinne 200km:iin. Päivisin elämä hymyilee uudella paikkakunnalla, rauhassa, mutta illalla kun on muutenkin taipuvainen yömasennukseen, yksinäisyys tuntuu riipivältä. Sanoinkuvaamaton tukahduttava hiljaisuus valtaa mielen ja ympäristön. Normaalisti tähän aikaan ihmiset nukkuvat. Mutta olenko normaali, tai ihminen, en tiedä. Sen tiedän etten nuku. Vaikka syytä olisi.
Niinä harvoina hetkinä kun saan olla ihan yksin, siis päivisin, kulutan aikaani laulamalla. Se on ihan vapauttavaa ja toisinaan palkitsevaa. Joskus myös äänitän, vaikka en omista kunnollista laulumikkiä. Tässä on toinen äänitykseni, itse olen siihen paljon tyytyväisempi kuin ensimmäiseen. Haluaisin mielipiteitä muiltakin. Sen tiedän tosin, että tulisi laulaa kovempaa. Mutta näin kerrostalossa, on pieni pelko että naapurit närkästyvät hoilaamiseeni.
Vielä viimeinen asia. On vain pakko esitellä, poikaystäväni teki minulle paidan. Sanoo ettei muka osaa mitään ja että tekeleestä ei tulisi mitään hyvää, mutta pidän siitä oikein kovasti! Valkoinen sopii hyvin kesäksi, ettei tule liian kuuma. :3
Tässä oli hyvin monenlaista asiaa, kuulumisia, ajatuksia mielen sopukoista ja mainostusta ja hehkuttamista. Harvinaisen epämääräinen postaus vailla oikeaa ideaa. Internet on ystävä joka ei katoa ja on lähellä koska vain. Paitsi mökillä missä ei ole internettiä... Okei, ehkä mä yritän pakottautua nukkumaan. Hyvää yötä kansa.
Jostain syystä synttärien jälkeen hyllylleni kertyi my little pony figuureja vähän enemmänkin, ja kun en ole juurikaan figuurien ystävä, päätin tehdä niistä jotakin käytännöllisempää. Hyllytilani kun ei riitä pienille poneille. Jos muillakin on sama ongelma niin tässäpä hyvä idea. Jos ei itselleen niin vaikkapa lahjaksi toiselle.
Eli siis, tässä on muutamin kuvin varustettu selitys, kuinka tein pienistä figuureistani kätävästi mukana roikkuvia. (Tekniikka toimii varmasti kaikkiin mahdollisiin tarpeeksi pehmeästä muovista valmistettuihin figuureihin, eikä vain poneihin)
Tässä on käyttämäni välineet. Terävä nuppineula, tylppäkärkinen jokin toinen neula, ja askarteluliikkeestä ostamaani taivutettavaa ohutta metallia. En muista nyt millä nimellä tuo kulkee.
Sitten lävistämään! Aluksi tein reiän nuppineulalla, koska tylppäkärkinen neula ei kykene lävistämään muovista figuuria. Vasta olemassaolevaan reikään laitoin paksumman tylpän neulan, jonka tarkoitus on suurentaa reikää.
Sitten kun reikä on tarpeeksi suuri, taivutettava metallitikku mahtuu reikään. Tarkoitus on tehdä tästä tikusta linkki/rengas jonka avulla poni pysyy kiinni kiinnittimen renkaassa.
Valmis! Tässä kuvassa näkyy tikku taivutettuna kiinnittimen renkaan ympärille.
Kokeilin tätä toistaiseksi vasta kahdella jalalla seisoviin poneihini, koska en tiedä mihin kohtaan nelijalkaisten ponien reikä tulisi tehdä jotta tasapaino säilyisi.
Tämä oli hyvin nopeaa, vei minulta ehkä 10 minuuttia tehdä molemmat valmiiksi. Ehkä tästä oli hyötyä jollekin. :)
En vaan käsitä miten en aiemmin lähtenyt katsomaan Doctor Who:ta. Aikomus on ollut, jo kauankin. Se vaan on aina jäänyt ja unohtunut. Sitten välillä on harmittanut kun ei tiedä mistään mitään. Pienempänä olen nähnyt jotain pätkiä teeveestä sattumalta, eikä silloin ole edes tajunnut mitä katsoo.
Nyt muuton jälkeen asettumisen loputtua olen huomannut että käsissäni on enemmän aikaa kuin tekemistä. Iltalukion yksi vaivainen englannin kurssi ei riitä pitämään minua kiireisenä. Mielessä on käynyt katsoa vaikka mitä ja lukea vaikka mitä, ja aluksi aloinkin lukea. Sitten innostus siihen lopahti kun saatiin netti asennettua. Nyt pari päivää sitten päätin vihdoin päästä jyvälle mistä tässä koko Doctor Who:ssa on kyse. Ja koukussahan olen. Huomenna ensimmäinen kausi katsottu, ja ei kun seuraavaan sitten.
Toistaiseksi kokemani sivuvaikutukset sarjasta on himo kuunnella pehmeää jazzia. Ja loppujen lopuksi, se ei taida olla kovin paha asia. Luo ihan kivan tunnelman tänne yksinäiseen huoneeseeni. Mutta oih, niin yksinäiseen. Ei ole tanssikaveria :(
Tulipas heti pian taas asiaa mistä mielin kirjoitella. Tänäkin aamuna hiuksia pestessä ja kuivatessa ja harjatessa mietin että alkaa pikkuhiljaa kyllästyttämään. 14 vuotta näitä saanut hoitaa ja puunata. Ja vielä kun iän myötä on tullut värjättyä ja kiusattua hiuksia sen verran että menneet heikkoon happeen. Ohentuneet on melkein puoleen ja latvat alkaa olla sellaista hamppua että huhhuh. Ja yksinkertaisesti on vaan kiinnostus ja into mennyt. Useinkin kolmen-neljän päivän harjaamattomuuden jälkeen kun alkaa setviä takkuja niin menee hermot. Ja ei sitä muista joka päivä tehdä, jostain syystä on rutiini kadonnut.
