Kuoleman sieni ja muita terveyshaittoja

Tämänkertainen postaus käsitteleepi kahta asiaa, ainakin pääosin. Tribal Fusion -Belly dancea ja sairautta nimeltä PMDD.

Aloitetaan rankemmasta, eli PMDD:stä. Törmäsin sairauteen sattumalta youtubessa ja päätin ottaa asiasta lisäselkoa samantien. Tästä nyt on tosin jo oma aikansa. Niille jotka eivät tiedä (kukaan tuntemistani ei tiennyt), niin PMDD eli Premenstrual Dysphoric Disorder on vakava versio PMS:stä. PMS oireita saavat lähestulkoon kaikki naiset, ja oi ne onnekkaat jotka eivät niitä saa

No mutta siis, PMDD on mielentilan häiriö jonka syytä ei tarkemmin tunneta eikä sitä voida parantaa. Voidaan ainoastaan yrittää lieventää oireita. Ja oireitahan on sievä kirjo, itkua, voimattomuutta, väsymystä, ärtymystä, kiukkupuuskia, masennusta, hyödyttömyyden tunnetta, pääkipua, painonnousua, unettomuutta... Vaikka mitä. Tuossa vain osa mitä nyt muistui mieleen. Sitä samaa mitä PMS oireisiin kuuluu myös, PMDD:ssä oireet vaan ovat niin valtavan voimakkaita että vaikuttavat potilaan elämänlaatuun ja ihmissuhteisiin. Arvaamattoman ja huonon käytöksen seurauksena ystävät alkavat kaikota ja sen seurauksena elämänhalu samaten. Puhumattakaan siitä mitä masentuneisuus ja tarpeettomuuden tunteet saa aikaan. Monet potilaat ovat oireiden seurauksena jopa päätyneet itsetuhoisiksi, ymmärtämättä että se on seurausta sairauden oireista.

Kuvatekstit näkyy erittäin huonosti, mutta tässä on sarjakuva jonka väsäsin havainnollistamaan PMDD potilaan arkea. DeviantArtissani olen kuvatekstit kirjoittanut erikseen jos haluaa sieltä lukea. Ja englanniksi teksti on juurikin siksi että dA oli alkuperäinen lähetysluukku tälle. Idea nyt kuitenkin on se, että mielialat heittelevät täydellisesti ääripäistä, ja osa niistä on ihan älyttömiäkin.

Miksi aiheesta puhun, on se että omalla kohdallani aloin epäillä PMDD:tä juuri silloin kun siitä informaatiota löysin. Kun kaikki mielialahäiriöt oli käyty läpi ja olin todennut ettei mikään sopinut täydellisesti, aloin jo epäillä ettei mitään vikaa olekaan. Ja eihän siinä olisi mitään pahaa, paitsi että se tarkoittaisi että olisin luonteeltani ihan luonnostaan järkyttävä. Ja kun eräänlainen sykli on havaittavissa, se vaan on paljon paljon lyhyempi jos verrataan vaikkapa bipolaarisen mielialahäiriön sykliin. En ole mietteitäni vienyt vielä lääkärille asti, sillä vaikka sairaus todettaisiinkin, en haluaisi masennuslääkkeitä. Seurailen vielä toistaiseksi olotiloja ja niiden vakavuutta, ja sitten jos tarve hoitoon ilmenee niin selvitän kaiken. Omalla kohdalla kuitenkin toistaiseksi jokainen PMDD:n oire on ilmennyt, ja pääosin juuri oikeaan aikaan. Voin lähes varmasti sanoa mikä on oirevapaata aikaa, ja milloin oireet alkavat taas määräillä käytöstä. Jos ihmisillä on kokemusta tai mielipiteitä aiheesta, otan mielelläni vastaan kommenttia.

Mutta sitten kevyempi aihe, Tribal Fusion belly dance. En juurikaan edes tiedä lajista mitään, tänään vain löysin itseni lajin alkeiskurssilta ihan muutaman sattuman kautta. Ystäväni ja minä innostuimme nimittäin eräänä yönä kyseisestä lajista ja lähdimme googlesta etsimään kursseja. Törmäsimme erääseen yksityiseen lajin opettajaan joka sopivasti toimi Helsingin alueella ja hintakin oli tanssiopiston hintoihin verrattuna melko matala. Saman tien sinä yönä otimme yhteyttä ja sovimme että tulemme kokeilemaan yhtä tuntia ja mietimme sitten jatkammeko.

Nyt sitten tänään olimme kokeilemassa ja itselleni ainakin kolahti tuonne jonnekin. Siis että kivaa oli, todellakin, ja tehokasta. Eli liian rankkaa, astmapiipulle ei tullut tarvetta, mutta kyllä se tuntui lihaksissa. Ja näin alkeiskurssilla laji ei edes vaikuta liian haastavalta. Varsinkin kun on kymmenisen vuotta flamencoa takanapäin. Flamencoa en toki ole uhraamassa pois, mutta aloitin nyt tällaisen eksoottisen lisän. Kuka tietää jos siitäkin innostuisi sitten enemmänkin.

Tällaisissa merkeissä hyvää loppuviikkoa kaikille!

Siellä missä taivas ei aina ole sininen, eivätkä pilvet valkoisia

Olipa kerran kaksi tyttöä. Maria ja Miranda. Miranda oli yhdeksäsluokkalainen ja Maria seitsemäsluokkalainen. He tapasivat sattumalta koulussa, nuo kaksi aivan erilaista sielua. Jälkeenpäin miettiessä, kukaan ei tiedä oliko heidän tapaamisensa sittenkään sattumaa vai ennalta määrättyä. Valo ja pimeys eivät yleensä kohtaa siin sopuisasti, mutta sanotaanhan että vastakohdat täydentävät toisiaan. 

Miranda ei ollut kovinkaan sosiaalista tyyppiä, pikemminkin viihtyi omissa oloissaan huppu päässä ja kuulokkeet korvilla. Maria oli päällepäin eloisa nuori tyttö, paljon ihmisiä ympärillä. Naurua, puhetta. Miranda ei pitänyt tästä riemun määrästä joka huokui Mariasta. Istui omissa oloissaan ja koitti olla edes huomaamatta. Kunnes he päätyivät eräänä päivänä istumaan bussiin vierekkäin. Toki Miranda koitti olla huomioimatta, mutta jätti mieleensä avoimen oven Marialle, jos tämä sattuisi haluta alkaa puhumaan. Hetkisen kuluttua näin kävikin. Sananen silloin tällöin, Miranda ei edelleenkään ollut erityisen innostunut keskustelemaan, mutta kuunteli kyllä. Sitä Miranda teki usein, vaikkei uskoisi. 

Päivät kuluivat, muuttuivat viikoiksi, ja viikot kuukausiksi. Miranda ja Maria olivat yllättäen erottamattomat ystävät. Kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Hetkessä oli syntynyt niin vahva side heidän välilleen, että ero tuntui kuolemalta ja yhdessäolo oli syy lähteä aamuisin kouluun. Tätä jatkui kauan, koko vuoden he olivat yhdessä päivittäin. Kesäloman alkaessa heidät täytti autuas rauha, mahdollisuus tehdä mitä vain kun ei tarvinnut ahertaa koulussa. 

Ja he tekivätkin kaikenlasta yhdessä. Vierailuja kaupungin keskustaan, metsiin, rannoille, minne vain mieli teki. Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Mirandan kukallinen kesämekko lepatti kun hän istui Marian pyörän tarakalla ja nauroi. He olivat onnellisia. Jälleen oli aurinkoinen päivä ja he olivat lähteneet rannalle viettämään sitä. Mirandalla ei ollut pyörää ja Maria kuljetti häntä omallaan. 

Useamman tunnin jälkeen he lähtevät matkaamaan takaisin. Maria oli menossa sukulaisensa syntymäpäiväjuhliin. Miranda oli surullinen. Hän joutuisi olemaan loppupäivän yksin koska häntä ei ole kutsuttu juhliin. Vaikka hän huvikseen oli piirtänyt syntymäpäiväkortin, jonka kuitenkin unohti antaa Marialle vietäväksi. Maria jätti Mirandan tämän talon kohdalla kyydistä, ja jatkoi matkaansa. 

Kesäloma oli lopuillaan, Miranda oli viimeistä yötä Marian luona. Heillä oli hauskaa, he katsoivat elokuvia ja pitivät hauskaa myöhään yöhön asti. Aamulla oli utuinen tunnelma. Kuin elämä olisi vellonut pumpulissa. Miranda makasi Marian sylissä ja he olivat hiljaa. Miranda oli onnellinen, kaikki tuntui olevan hyvin. Mikään ei voisi pilata heidän onneaan. Miranda kohotti kätensä, jossa piti kameraa ja otti kuvan. Hän katsoi digitaalikameransa kuvaruutua ja totesi, että näyttää kuvassa aivan nukelta. "Sä olet mun nukke" sanoi Maria ja hymyili. Miranda hymyili takaisin. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa jollekin. Maria ei koskaan saanut tietää, mitä Miranda tunsi sisällään koska Miranda ei osannut pukea tunteitaan sanoiksi. 

Tämän tarinan opetus olkoon se, että puhukaa ihmiset toisillenne. Hyvin harva meistä osaa lukea ajatuksia. "Mä rakastan sua" on aina ollut elämäni vaikein lause vastata. Vei yli vuoden, ennen kuin tiesin miten siihen kuuluu vastata. Vei aivan liian kauan ymmärtää ihmisten tunteita, ja etenkin tunnetta rakkaus. Vei aivan liian kauan kertoa ihmisille joita rakastan, kuinka tärkeitä he ovat.

Hervannan katsastusasemalta Putkaan ja takaisin Helsinkiin

Olipas pitkä otsikko. Noh, tiivistettynä siinä on mun koko touhukas keskiviikkopäiväni. Mutta kaikkien iloksi selostan tuskan ja hien täyteisen päiväni kulun tarkemmin.

Aamulla olen herännyt 6:40 ja ensitöikseni vilkaisin ulos ikkunasta. Hitto vie, siellä sataa. Taas vaihteeksi. Vedän mukavat ja tieltä pois pysyvät vaatteet ylle ja huitaisen naamaan aamiaista. On taas kiire. Ainahan mulla on. Ahdistus ja jännitys sisälläni kasvaa hetki hetkeltä, kun kello lyö 7:15 ja hyppään auton kyytiin, lähteäkseni autokoululle, missä alkaa ajotunti. Käyn mielessäni läpi ajosääntöjä, virheitä joita olen tehnyt, ja virheitä mitä en vielä ole tehnyt. Äiti vieressä latelee omia ohjeitaan. Vettä ropisee tuulilasiin ja totean etten edes muista kuinka pyyhkijät toimii.

7:45 käynnistän auton. Opettaja muistuttaa pyyhkijöistä ja tuli ne sitten kerrattua. Ja ajovalot. Autokoulun uusissa hienoissa toyota-merkkisissä autoissa ajovalot syttyy automaattisesti, mutta näin sateella pitäisi muistaa laittaa päälle myös takavalot -selosti opettaja. Siitä lähdettiin sitten surffaamaan Tampereen vetisille kaduille. Kokonaisuutena ajotunti meni vähän niin ja näin. Sattui enemmän virheitä kuin yleensä ja pelko kasvoi sisälläni jatkuvasti.

8:40 Parkkeeraan Hervannan katsastusaseman parkkipaikalle ja jään odottamaan inssimiestä. Pian se sieltä saapuikin, esitteli itsensä Jarnoksi, ja alkoi selittää hylkäämisperusteita ja inssin ideaa. Lähinnä kiinnitin huomioni miehen miellyttävään ääneen ja kauniisiin kasvoihin, inssin kannalta tietysti se olennaisin asia. Pitemmittä puheitta lähdettiin liikkeelle. Välillä inssimies-Jarno kysyi jonkin kysymyksen, kuten vaikka miten kesä on mennyt ja mitä on suunnitelmissa, mutta muuten oli aivan hiljaista. Tuijotin tietä ja peilejä silmä kovana, ettei mitään jäisi näkemättä. Puoli tunti hurahti hetkessä tuttuja katuja ajellessa ja pian olimme jälleen katsastusaseman pihalla. Kahdesta virheestä huolimatta, sain tutkinnon läpi ja luvan ajaa. Pari viikkoa odottelen nyt ajokorttiani.

Inssimies-Jarno poistui autosta onniteltuaan läpäisystä, ja jäin odottelemaan ajo-opettajaani. Pian tuo saapuikin, onnitteli myös ja käski minut istumaan pelkääjän paikalle. Nyt ajettiin vain koululle mistä saan loput paperit ja kirjoitan nimeni oppilaskirjaan. Se siitä, ensimmäinen osa autokoulua hoidettu. Tästä matka jatkui kohti Putka Tattoo:ta klo 9:45.

Kello ehti lyödä jo 9:57 kun auto saatiin pysäköityä Putkan ovelle ja marssin sisään. Ensitöikseni minua käskettiin täyttämään lomake jolla vakuutan täysi-ikäisyyteni ja kaikenlaista muuta. Sitten odottelua, kun tatuoija laittoi kaiken valmiiksi. Ehkä kymmenisen minuuttia meni valmisteluun, ja sen jälkeen päästiin sovittamaan siirtokuva jonka avulla tatuointi saadaan oikeaan kohtaan. Ja sitten alkoi surraaminen. Ensimetrit ei tuntunut missään, vähän nipisteli ja kirveli mutta se siitä. Vähän paikoitellen tuntui enemmän, kuten esimerkiksi ranteen sivut olivat aika ikäviä. Ja värittäminen mistä kohtaa tahansa tuntui juurikin kaivertamiselta. Mutta se oli kaikki täysin kestettävissä ja sen arvoista.

Putkasta päästyäni oli jatkettava matkaa kohti Helsinkiä koska olisi suoritettava pakollinen ruokakauppareissu ja apteekista haettava rasvaa tatuointiin. Tällainen keskiviikko, joka sisälsi oman inssikokemukseni ja ensimmäisen tatuointikokemukseni.

Karvapehkon ongelma

Tulipas heti pian taas asiaa mistä mielin kirjoitella. Tänäkin aamuna hiuksia pestessä ja kuivatessa ja harjatessa mietin että alkaa pikkuhiljaa kyllästyttämään. 14 vuotta näitä saanut hoitaa ja puunata. Ja vielä kun iän myötä on tullut värjättyä ja kiusattua hiuksia sen verran että menneet heikkoon happeen. Ohentuneet on melkein puoleen ja latvat alkaa olla sellaista hamppua että huhhuh. Ja yksinkertaisesti on vaan kiinnostus ja into mennyt. Useinkin kolmen-neljän päivän harjaamattomuuden jälkeen kun alkaa setviä takkuja niin menee hermot. Ja ei sitä muista joka päivä tehdä, jostain syystä on rutiini kadonnut.

Noh, joka tapauksessa ennen Traconia en ole mitään näille tekemässä. Paitsi värjäämässä uudelleen blondiksi jonka jälkeen vaaleanpunaiseksi. Conin jälkeen päätän sitten mitä teen. Todennäköisesti jätän ne oman onnensa nojaan joko rastoina, tai sitten jos viimeinen värjäyssessio rasitti liikaa, lähtee suoraan pois. Muussa tapauksessa kun kyllästyn rastoihin, leikkaan ne pois ja pidän jonkin aikaa lyhyenä. Näin nyt toistaiseksi suunnittelen. Mieli voi muuttua hetkessä, katsotaan.

Tuossa kuvassa on hiukan suuntaa antavaa materiaalia, millaiseksi haluaisin pehkoni leikellä. Edestä pidempi ja takaa lyhyempi. Ihan siiliksi en ole vetämässä mistään kohtaa, mutta lyhyimmillään varmaankin 5cm.

Otan vastaan mielipiteitä ilomielin, kuten aina.

Etsimässä itseäni

Paljon en ole postaillut. Turhaan en jaksa kirjoitella, kun ei sellaista sitten taas kukaan jaksa lukea. Noh, nyt on taas "asiaa" ja intoa ja aikaa kirjoitella niin täältä sitten pesee.

Ensinnäkin, olen (jälleen taas kerran vaihteen vuoksi) mennyt vaihtamaan käyttäjänimeni. Loin sen edellisen koska sitä edellinen ei enää merkinnyt mitään itselleni tähdellistä. Tai siis, se vain en enää ollut minä. Ja vaikka olin edelliseen nimeeni tyytyväinen silloin, en ollut enää jonkin ajan kuluttua. Se tuntui liian pitkältä, hankalalta ja loppujenlopuksi epäsoveliaalta. Ja espanjaa lukeneena nimessä ollut "mirando" hämäsi minua aivan liikaa. Päätin siis sen vaihtaa. Mutta koska google ei anna vaihtaa koko nimeäni kaikissa paikoissa, olen saanut vasta vaihdetuksi bloggerin käyttäjänimeni. Kun en muualle sitä saa vaihdettua. Mutta siis bloggerissa (ja toivottavasti myöhemmin muuallakin) käytän nimeä Naima. Viehdyin siihen jo jokin aika sitten ja olen ottanut sen omakseni.

Mitäpä kuuluu elämääni nyt. Paljon, liikaa. Jälleen kerran on edessäni muutto, ihan näinä päivinä. Ja ensi viikolla on paluu arkeen. Kouluun ja sen sellaiseen. Ja lisäksi vielä insinööriajo. Ja tatuointiaika. Samana päivänä. Ei voi muuta kuin vetää syvään henkeä ja antaa mennä, "usko itseesi" koitan psyykata itseäni. Minä on vaan niin itsepäinen henkilö eikä millään suostu uskomaan. Ehkä jonain päivänä.

Ja on Minällä muitakin ongelmia kuin itseensä uskominen. Minä hukkaa itsensä aina välillä, eikä tahdo löytää enää. Ne on hyvin kiperiä hetkiä kun hukkaa itsensä. Varsinkin jos se sattuu tapahtumaan keskellä yötä yksinäisyydessä. Vailla ketään jolle puhua asiasta. Tai ei se puhuminenkaan aina auta, sotkee vain. Jos sattuu olemaan samanlainen tarinatäti kuin Minä. Sitä alkaa helposti selittämään ihan puutaheinää ja sillä hetkellä sen uskoo itsekin. Myöhemmin tajuaa ettei asia ole niin. Yö ei koskaan ole oikea aika miettiä mitään tärkeää tai syvällistä, aivot on ihan eri asetuksella kuin päivisin ja tehdyt päätökset voi olla kohtalokkaitakin.

(Tätäkin postausta öiseen aikaan kirjoittelen...) Mikähän se koko aihe edes oli? Niin, itsensä hukkaaminen. Tarina alkoi niin että oli kerran mies nimeltä Pete Burns. Joka ei ihan selko mies ollutkaan. Eikä ainakaan heteroseksuaali. Muttei homokaan. Oli vain, hällä väliä mitä muut sanoo. Uskalsi olla oma itsensä. Sitten kävi niin että tätä miestä ihannoiva tyttönen vetäisi verhot silmiltään ja huomasi kadottaneensa itsensä tyystin. Murusia löytyy silloin tällöin, mutta kokonainen minäkuva on edelleen pirstaleina ja palaset kadoksissa. Tätä se kai on nuoruus -itsensä löytämistä ja luomista. On tullut aika vastata kysymykseen "Kuka minä olen?" Vaikka vastauksen löytäminen voikin viedä aikaa, vuosia. Kymmeniä vuosia? Ehkä. Mutta kokonainen kuva muodostuu kyllä joskus, ajan myötä. Kaikki alkaa tyhjyydestä. Aluksi Minä on vain valkoinen tyhjä paperi, joka odottaa muovautumista. Odottaa sieluaan.

No jaah, pääpointti tässä kai oli se että muuttoa olen taas tekemässä, elämä on hankalaa toisinaan ja en osaa olla tyytyväinen käyttäjänimiini :D Näissä merkeissä kiitän ja kumarran, ja poistun nukkumaan