Ei mennytkään ihan putkeen

Ei mennyt ei... Noh. Placebon keikka minne sain lahjaksi lipun, peruttiin. Peruuntumisesta ilmoitettiin 20 minuuttia aiemmin kuin keikan olisi pitänyt alkaa. Siellähän sitten seistiin kylmässä sateessa ja mietittiin että mitäs nyt? Oltiin odotettu kauan ja se sitten noin vaan peruutettiin. Moni siellä jäähallin pihalla itkikin. Aika surullinen hetki. Saimme ilmoituksen, että "Brianin sairastumisen vuoksi konsertti on peruttu. Mahdollista korvaavaa päivää ollaan etsimässä, mutta halutessa lipun voi palauttaa korvausta vastaan." Emme palauttaneet lippuja, odottelemme ilmoitusta korvaavasta päivästä. Jos tällaista saadaan järjestettyä. Meni sitten ilta mönkään. Vieläkin kovin masentunut olo siitä ettei päästykään konserttiin.

"Days before you came, in the cold light of the morning. I know, you don't care about us, so fuck u anyway. Still we are looking for the answers to the neverending why, why oh why, song to say good bye? Every you and every me, hang on to your IQ, there's something rotten, it's the look on your face I'd like to knock out."

Toivon Brianille pikaista parantumista.

Nouskaa lapseni

Viettäessäni iltaa eräässä viehättävässä  mutta nuhruisessa baarissa, silmääni iski eräs nuori nainen. Pitkä ja vahvan näköinen, mutta ehdottoman naisellinen. Oikein sievä yksilö. Päätin, että tuossa olisi ainesta armeijaani. Hän olisi tarpeeksi vahva kestämään muutoksen hengissä. Lähestyin naista ystävällisissä merkeissä, hymyillen niin inhimillisesti kuin vain osasin enää.

Nainen osoittautui täydelliseksi, hänellä oli huonot välit vanhempiinsa, vähän ystäviä ja hurja luonne. Päättäväinen ja vahva nuori kapinallinen. Joimme muutaman lasillisen ja tutustuimme toisiimme. Minä esittäydyin vähäpätöisenä pätkätöiden raatajana joka oli lopen kyllästynyt elämänsä tyhjyyteen. Tämä nainen kertoi lähimain koko elämänkertansa, hiukan juopunut kun sattui olemaan. Mutta siitä oli vain apua. Yön edetessä tarjouduin saattamaan naisen kotiinsa, koska omistin auton. Emme kuitenkaan koskaan ajaneet tämän talolle.

Naisen nuokkuessa pelkääjänpaikalla, hymyilin voitonriemuisesti. Ihmiset ovat helppoa saalista. Vaadittiin vain ripaus ystävällisyyttä, luottamusta ja viekkautta... Huokaisin ja pudistin päätäni. Aivan liian helppoa. Upotin myrkylliset hampaani naisen pehmeään lihaan ja annoin myrkyn levitä hänen kauniiseen kehoonsa.

Viikon kuluttua, hän palasi tajuihinsa. Muuttuneena ja ymmällään. Veisi aikaa tottua, sanoin hänelle. Se veisi oman aikansa tottua siihen ettei enää voinut kulkea kaduilla päiväsaikaan, ettei enää tarvinnut nukkua tai syödä. Täytyi tottua olemaan kuollut. Ainoana haittapuolena vain loputon rapistuminen. vaikka ruumis on kuolleena kuolematon, se rapistuu, mätänee. Olen koittanut peittää jälkiä meikillä, peittää hajua hajuvesillä, se on kuitenkin vaikeaa.

Opetin ensimmäiselle onnistuneelle seuraajalleni kaiken tarvittavan. Miten liikkua, missä liikkua, miten käyttäytyä ja kenelle puhua. Ja etenkin mistä metsästää. Hänen vastuulleen jäisi seuraavan seuraajan löytäminen. Antaisin hänelle kunnian tappaa seuraava joukkoomme. Ja tiedän, että tein oikein, sillä yksilö jonka ystäväni valitsi, oli oikein miellyttävä.

En tiedä mistä hänet löydettiin, mutta hän oli vain kaikkea hyvää. Vahva mies, ei epäilystäkään ettei hän jäisi henkiin. Hän oli eristäytynyt yhteiskunnasta jo muutenkin, ettei hänen poissaoloaan kukaan huomaisi. Sen sijaan minun kanssani, meidän puolellamme, hänestä tulisi suuri. Hän olisi korvaamaton osa armeijaani. Meitä oli nyt kolme, ei kovinkaan paljoa, mutta alku sekin. Jokainen jäsen oli harkittava tarkoin, yksikin virhe saattoi käydä kohtalokkaaksi. Siksi oli mietittävä, miten saisimme kerättyä juuri haluamanlaisiamme ihmisiä.

Pathway to my wonderland

Dashboard Confessional - Stolen

Kesälomareissu Tampereelle

Tiistai iltana lähdettiin ajamaan harmaasta Helsingistä kohti keskempää Suomea, matkalla huudatettiin Nightwishiä ja The Crow:n soundtrackiä. Oikein rattoisa automatka, ja tuleva viikko jännitti. Loppu tiistai meni kotiutumisen merkeissä.

Keskiviikkoaamuna herättiin sitten siinä kymmenen aikaan, että ehditään hoitaa aamu rauhassa ja olla mahdollisimman kauan kaupungilla. Kahdentoista aikaan päästiin talosta ulos. Ilma ei ollut ihan sitä mitä toivoisi, mutta onneksi ei ollut yhtään kuumempi. Välillä meinasi ihan läkähtyä ja välillä sitten saa etsiä sateensuojaa.

Hakametsästä lähdettiin liikkeelle, entisten kotieni pihojen kautta kohti keskustaa. Keskustassa sitten ensimmäisenä ostettiin lounasta ja syötiin koskikeskuksen vieressä puistossa. Mikä kirkko siinä ikinä olikin. Sitten jatkettiin matkaa, kunhan käveltiin ilman sen suurempaa määränpäätä. Kosken reunaa käveltiin kunnes alkoi sataa ja mentiin koskikeskukseen sateensuojaan. Sieltä jatkettiin torille ostamaan jäätelöä ja sitten taas sateensuojaan. Tällä kertaa sateensuojana toimi bussikatos, ja valtava puu.

Siitä jatkettiin matkaa toiselle kirkolle, ja pienen mutkan kautta päädyttiin takaisin torille. Tässä kohtaa alkoi jalat olla aika kovilla. Halusin käydä hautausmaalla, ei sen suurempaa syytä, kunhan halusin. Lähdettiin sitten etsimään hautausmaata, onneksi muistin missä eräs iso hautausmaa sijaitsee. Siellä käveltiin jonkin aikaa ja jäätiin hetkeksi istumaan kukkulan laelle, mistä oli hyvä näkymä alas kaupunkiin. Oh that special place (:

Illalla katsottiin leffa telkkarista, "Herrasmiesliiga". Oli itseasassa ihan hyvä leffa, vähän alussa nauratti kun tuttuja hahmoja vaan tulee ja tulee, esimerkiksi Wilhelmina "Mina" Harker, Dorian Gray ja kapteeni Nemo.

Torstai meni melkein kokonaan särkänniemessä. Katseltiin eläimiä, käytiin planetaariossa ja näsinneulassa, ja tietysti sekoitettiin päitä ja vatsoja laitteissa. Eräs ystävämme tuli säikäyttämään (olin ainoa joka säikähti) tai tervehtimään, kun syötiin jäätelöä Take Offin takana. Koitin varoa liikaa aurinkoa, useasta syystä. Ensimmäinen syy tietysti se että auringossa tulee paha olo ja toiseksi, en välittäisi ruskettua. Päivä meni nopsaan, ei päästy katsomaan delfinaario esitystä koska oltiin liian myöhässä jonottamassa. Kunhan siliteltiin delfiinipehmoja myymälässä. Paluumatka särkänniemestä oli tuskallinen rikkinäisillä jaloilla kävellä koko matka. Loppumatkasta oli paljon mukavampaa kävellä ilman kenkiä kuin kengät jalassa.

Perjantaina, tänään, ei tapahtunut kummempaa. Siivoiltiin kämppää että kehtaa lähteä kotiin sekä metsästettiin ruokaa ja apteekkia. Nyt ollaan taas kotona, vaan kaipaan kyllä takaisin Tampereelle.

Kaiken pahan alku ja juuri

Kaikki alkoi vasta sinä yönä, jona kuolin. Mutta kerronpa teille aivan alusta asti...

Elin aivan tavallista elämää vanhahtavassa kaupungissa, joka silloin oli vasta jokusen kymmentä vuotta sitten perustettu. Tätä kaupunkia kutsuttiin, ja kutsutaan edelleen Helsingiksi. Vanhahtava sanoin siksi, että kaupunki on nykyään aivan erilainen kuin viisisataa vuotta sitten. Mutta sehän ei ole mikään yllätys.

Olin iltakävelyllä merenrannalla, ilta oli harvinaisen kaunis juuri sinä päivänä. Aurinko punersi taivaan juuri oikealla tavalla ja meri heijasti sitä samaa punaa laineilleen. Olin yksin. Perheeni oli kuollut jokin aika sitten, se itseasiassa oli syyni koskaan muuttaa Helsinkiin. En ollut ehtinyt hankkia itselleni kumppania, olin liian kiireinen perheemme yrityksen kanssa. Ajattelin joka päivä etä kyllä minä joskus jonkun rinnalleni hankin, sitten kun minun ei tarvitse joka päivä enää olla huolissani yrityksen pystyssä pitämisestä. Vähämpä minä silloin tiesin.

Kävelylläni tapasin erään herran, joka tarjoutui seurakseni. Herrassa ei ollut mitään moittimista, oikein siisti nuori mies ja käytös hienostunutta. Peter, sanoi hän nimekseen. Oli kuulemma Ruotsista tullut Suomen puolelle laajentamaan kauppaansa. Tällä herralla ei kuitenkaan ole suoraa vaikutusta minun tarinaani, hän vain laittoi kaiken liikkeelle. Sillä hetkellä kun tämä herra kaarsi kujalle ja iski minut tajuttomaksi, vei varani ja jätti kiveykselle vuotamaan kuiviin, alkoi vihdoin tapahtua. Vaatimaton elämäni kauppiaana oli ohi, kaikki oli ohi. Niin mietin tajuttomuudessani.

Kaikki oli mustaa pitkän aikaa, hyvin pitkän aikaa. Enkä oikein tiedä mitä oli tapahtunut ollessani tajuton. Tai oikeastaan kuollut. Mutta ryömiessäni ulos hyisestä haudastani, mietin ankarasti kuinka se oli mahdollista. Miksi olen elossa sen kaiken jälkeen? Tiesin etten ole enää entiseni, tiesin etten ole enää ihminen. Mutta en oikein tiennyt kuka tai mikä olin. Shokissa ja uupuneena raahauduin pimeimpään onkaloon jonka satuin löytämään. Siellä minä istuin, istuin ja mietin. Sain siellä ollessani selville, etten ehtinyt olla kuolleena kymmentä päivä kauempaa. Sain selville että murhaani ei tutkittu tarkemmin, eihän ollut edes omaisia tunnistamassa ruumista. Olin hiukan loukkaantunut siitä että häpäisijäni oli edelleen vapaalla jalalla. Taitaa jäädä omiin käsiini jakaa oikeutta tähän kaupunkiin.

Toimin nopeasti, etsin käsiini tämän herran. Se ei ollut kovin vaikeaa, hänhän oli kertonut yrityksestään kaiken, ja koska hän aikoi tappaa minut ei ollut edes tarvetta valehdella. Hymyilin viileästi, eipä hän varmaan uskonut että palaisin manan majoilta kostamaan.

Peterillä oli ylellinen asunto ja useita palvelustyttöjä. Heidät hoitelin tietysti ensimmäisenä, etteivät vaan pääse kielimään isännälleen. Maistuivat pahalle, nuo syntiset naiset. Mutta kosto on suloinen. Viimeisenä kävin herra Peterin kimppuun. Hän tuijotti minua kuin ruttoa, anoi henkesä puolesta, vannoi ettei tehnyt sitä. Minä vain nauroin kylmää nauruani ja katsoin elämän valon hänen syntisissä silmissään sammuvan.

Jokusen sataa vuotta piilottelin pimeydessä surullisena. Sain kostoni mutta olin yksin. En tiennyt oikein mikä olin, en tiennyt miten se oli tapahtunut. Nyt, viisi vuosisataa myöhemmin tiedän kaiken tuon. Tiedän olevani eläväkuollut jota kutsutaan zombiksi, tiedän että muutuin geenimutaation takia joka käynnistyi kuollessani. Tiedän miten erilainen olen kuin ihmiset, mutta tiedän myös mikä ei ole muuttunut. Olen yhä se nainen joka olin kuollessani, vain vanhempi ja jos niin saatan sanoa itse, kuolema puikee minua paremmin kuin ne kauppiaan vaatteet.

Olen tässä vuosien saatossa saanut päähäni idean. Tein sitä varten tutkimuksia jotka tuomittaisiin jos ihmiskunta saisi kohtalostani päättää. Mutta koska ihmiskädellä ei ole minuun valtaa, olen saanut olla rauhassa kokeideni kanssa. Ensimmäiset kokeeni epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen. Kesti kauan ennenkuin opin, miten saan ne onnistumaan ja elämään. Kun sen sitten opin, alkoi metsästys. Minun oli löydettävä vahva ihminen, joka selviäisi muutoksesta ja olisi minulle lojaali. Eikä yksi riitä, minun olisi koottava armeija, joukko kaltaisiani jotka avustavat minua suuressa suunnitelmassani. Suunnitelmassani vallata Helsinki...

Tullaan jatkamaan...

Shattered dreams

En ole tainnut tehdä tällaisia postauksia ennen? Enkä tiedä teenkö enempää :D katsotaan. Toivoisin jonkin sortin mielipidettä että jatkanko näiden tekemistä, jos jatkan niin lupaan panostaakin enemmän :DD

No mutta, tässä on nyt shaiba tutoriaali maskimeikkiin, ideana alunperin oli chesire cat, irvikissa. Mutta eipä lopputulos näytä kissalta lainkaan. Idea on ollut vain pohjana ja lopputulos on jotain muuta.

No niin. Ensiksi tein ihan perus pohjustuksen ja rajasin silmät aika summittaisesti. Ei mitään sen kummempaa. 

Sitten lisää rajausta, paljon tummemmaksi ja silmän sisänurkat tulisi vetää lähemmäs nenää. Se luo vähän eläimellistä vaikutelmaa, uskokaa pois. Vedin myös kulmien yli viivat jotta tiedän missä kohtaa kulmaluu suunnilleen menee. 

Sitten leikitään väreillä. Kannattaa leikkiä rohkeasti, mutta käyttää järkeä. Itse laitoin silmän ympäri melko vaaleaa violettia, olisin tarvinnut tummempaa mutten juuri nyt omista enkä jaksanut alkaa sekoitella. Violetin yläpuolelle laitoin punaista, joka taittuu oranssiin päin. Rajauksia olen myös lisännyt, laitoin silmäkulmien lähistöön vetoja eyelinerilla, näyttävät pitkälti ripsiltä. 

Sitten vedin punaisella luomivärillä alaotsan ja nenänsillan yli. Näyttää naamiolta :D Ja tämä kohta on vaikea saada toimimaan kunnolla, otsan viiva on hankala saada suoraan. Varsinkin jos kulmakarvat puuttuvat. Siksi tein alussa pienet viivat jotka antavat suuntaa minne yläreuna sijoittuu. Alareunalla ei ole niin väliä. Se saa vaikka häivyttyä pehmeästi. 

Tässä olen nyt tummentanut punaista aluetta "naamiossa". 

Sitten olen rajannut huulet mustalla, ajattelin että jos teen sen punaisella, tulos olisi liian kirkas, mutta nyt muöhemmin luulen että tekisin sen mieluiten punaisella ja vaikka tummalla violetilla. 

Lisäsin rajauksiin kolmioita, jotka korostavat hiukan raidallista teemaa. 

Sitten huitelin vielä ristikuviota, ikäänkuin fishnettiä. Ja niihin kohtiin joissa huulet näkyvät, lisäsin punaista huulipunaa. 

Tässä on vielä vilaus silmästä. Rajaukset ovat hyvin yksinkertaiset itseasiassa. 

Sitten aloin vielä korostamaan lisää raidallista teemaa sotkemalla mustia raitoja nenään. Olen myös pidentänyt viiruja silmäkulmissa hiukan näkyvimmiksi. 

Sitten shaiba kuva silmäalueesta. Lisäsin toisen silmän puolelle jonkinlaista särökuviota. Ikäänkuin toinen puolisko olisi hajoamassa. Ihmemaan hahmothan ovat kuvitelmia, ja kuvitelmat säröilevät ja hajoavat aikanaan. Koska kuvasta tuli noin punainen, niin silmien väritys ei näy kovinkaan hyvin. :/

Tällainen on lopputulos sitten. Olen lisännyt "maskin" yläosaan kultaista mutta otsatukka peittää sen tässä kuvassa. Huuliin olen myös lisännyt kultaista. Jos huulet päätyy rajaamaan mustalla, suosittelen niiden väritystä mustalla myös. Pelkkä musta rajaus näyttää typerältä. Mutta tekemällä oppii. Ja Raidat voisi vetää poskille asti? Kaikkea voi muokata, tietysti. Tämä nyt on vain yksi versio miljoonista. Ihan hauska meikki vaikka coniin, muttei ehkä kouluun tai kaupungille. Ellei suunnitelmissa ole jotain suurempaa. 

Uuden aikakauden alku

Kesäloma on nyt vihdoin alkanut ja yhdessä kavereiden kanssa sitä juhlistettiin kasaantumaan yöksi yhteen kaikki. Yhteen tosiaan, ängettiin kuusi ihmistä kahden ihmisen parisänkyyn nukkumaan. Mieluiten ei enää uudelleen, ihan vinkkinä itselle. Muistuttakaa joku ensi kerralla että haen lisäpatjoja ajoissa. ^^'

Videon laatu on peruna, mutta ei voi mitään. Huonossa valossa ei kuvaaminen oikein toimi. Tavallisella digikameralla ainakaan xD Mutta ihan omaksi kivaksi video onkin kuvattu, päätin sen nyt vain tänne laittaa että kaikki videolla olevatkin saavat sen nähdä ilman että minun täytyy se heille lähettää. Ja tässä vielä kuva murusestani. Myllertänyt siivotussa terraariossaan niin että purua jäi naamaan.

Neljän päivän päästä on desucon, jee jee. Se vaan imee rutosti rahaa. :/ Ja kaikki eivät pääse tulemaan. En nyt päätynyt tekemään mitään cossia desuun. Menen huomenna ostamaan erästä kaaauan haluamaani hametta. Mikäli sitä ei ole loppuunmyyty tässä viikon aikana. Toivotaan parasta. Kesän aikana olisi tarkoitus saada Chesire Cat -cossi tehtyä, katsotaan miten käy sen kanssa. Ja Rosiel cossi traconiin oli tarkoitus tehdä, mutta peruukki voi olla haasteellinen saada. Noh, aika näyttää.

Ihanaa kesää kaikille, toivottavasti tulee pian lämmintä. (:

uNtItLeD

Aurinko nousi, kuten jokaisena aamuna aiemminkin. Jos suuri musta huivi ei olisi peittänyt pientä likaista ikkunaa, olisin saattanut nähdäkin sen. En millään olisi jaksanut nousta, eihän tänään ollut edes koulua. Sen kerran kun ei ole koulua, joudun kuitenkin nousemaan aivan yhtä aikaisin. Mutta olin luvannut. Ja se sai minut nousemaan. En halunnut pettää enää enempää lupauksiani. Raahauduin suihkuun, kuten usein ennenkin. Toimitin yleensäkin aamutoimet ripeästi, en kuitenkaan ehtinyt syödä aamupalaa. Vaikka siinä ei ole mitään erikoista.

Pakotin vikkonlopun rasituksesta väsyneet jalkani liikkumaan eteenpäin kadulla. Viileä aamutuuli puhalsi, vain auringossa oli lämmin. Saavuin sovittuun risteykseen ajoissa, varttia vaille yhdeksän. Tai itseasiassa olin paikalla aiemmin, kävelin tuttua mäkeä ylös takaperin, siltävaralta että ystäväni saapuisi perässäni. Jäin odottamaan mäen yläpäähän, seisoin auringossa ja tuijotin kelloa kännykän ruudulla. Viitosen ruudulla vaihtuessa kuutoseksi, painoin vihreää luuria ja odotin kännykästä kuuluvan tuuttauksen loppua.

Pian vastasikin hiljainen ääni, joka sanoi olevansa juuri lähdössä. Suljen puhelun ja jään odottamaan. Tavanomaista häneltä olla myöhässä, vaikka eipä minulla ollut varaa sanoa mitään. Ohitseni kävelee pieniä ensiluokkalaisia. Mikään ei tunnu masentavalta, hymähdän oudolle autuuden tunteelleni ja jatkan tien tuijottamista. Odotan koko ajan tien päästä ilmestyvän hahmon, joka kävelee luokseni. Jonkin ajan kuluttua näin käy. Tervehdimme vähän kuivasti, ystävä ilmoittaa nukahtaneensa herätyksen jälkeen. Jatkamme yhdessä matkaa koululle.

Kävellessä puhumme säästä. Miten ihmeellistä. Onko se tosiaan jokin suomalaisten juttu, puhua säästä paremman puutteessa? Koko matka meni nopeasti, jäimme kinastelemaan siitä, onko kasvi nokkonen vai ei, emmekä koskaan päässeet yhteisymmärrykseen. Niin siinä aina käy, riitelemme typeristä asioista eikä kumpikaan suostu päästämään omasta kannastaan irti. Kummallisia jääräpäitä molemmat. 

Koulussa ei ollut mitään erikoista, tosin oppilaita oli kovin vähän paikalla. Tuntui niin tavalliselta istua siinä samalla sohvalla, missä istuin vuosi sitten. 

Katselin oppilaita käytävillä, kaikki oli niin rauhallista. Eriaista kuin lukiossa. Tai ehkä rauhallisuus olikin minussa? Jokin tässä päivässä oli niin unenomaista. Poikaystäväni käveli käytävää ja sain katseen. Tuntui niin kylmältä, kun en voinut mennä hänen luokseen. Ja jotkut oppilaat saivat minut tuntemaan itseni kovin ei-toivotuksi. Minkäs teet, olen jotenkin onnistunut keräämään epämieluisaa mainetta. Eivät ne päin naamaa juuri mitään sano, vain selkäni takana, satun vaan aina kuulemaan.

Noh, juuri mitään ei tapahdu. Istun sohvalla, nukkuva ystäväni vieressä. Hän tosiaan oli väsynyt. Tosin en kiellä etten itse olisi, mutta olen jo niin tottunut. Ja mieluummin istuin ja katselin ympärilleni, kuin makoilisin ja nukkuisin.

Vihdoin noustessamme sohvalta, aloin juttelemaan opettajille. Kenelle milloinkin. Äidinkielenopettaja oli aivan yhtä energinen kuin ennenkin. Matematiikan opettaja oli kovin vähäsanainen. Mutta oletan että hänellä oli kiireitä. Oma entinen luokanvalvojani oli kovin iloinen nähdessään minut. Juttelimme hetken, kesken toisen oppilaan arviointikeskustelun. On aina piristävää tavata häntä. Samoin erästä ei-minkään-aineen opettajaa, jonka kanssa juttelimme niitä näitä pitkästä aikaa. 

Tämän jälkeen huomasin poikaystäväni nojaamassa kaiteeseen edessäni. Kävelin hänen taakseen ja tervehdin. Yllätyksekseni sain vastaukseksi hymyn. Eräs toinen oppilas kommentoi jotain, mutta en välittänyt. Olin iloinen. Juttelimme hetken, ennen kuin koko porukkamme kerääntyi paikalle vähitellen. Kaikki oli hyvin, juttelimme keskenämme. Nauroimme. Se mikä tekee minut iloiseksi on se, että voimme kaikki nauraa yhdessä, vaikka olimme koulussa. Vaikka olisimme vähän eripaikoissa kaikki, olemme silti loppujenlopuksi samaa porukkaa.

Pian menimme odottamaan käsityötunnin alkamista, joka lopulta ei alkanutkaan. Opettajan poika oli sairaana joten tunti oli peruttu. Ystäväni sai luvan lähteä kotiin, ja matkalla alakertaan kuulin muutaman pojan huutelevan. Typerää... Pidin huolta että he näkivät kylmän katseeni. Mitä he ovat silmilleni hyppimään? Eivät mitään. Enkä ole syntynyt maailmaan heitä miellyttämään. Hetken aikaa olin hyvinkin ärsyyntynyt, mutta se meni ohitse. Olin iloinen. Se päivä oli kuin lumetta. Samanlaista epätodellista utua kuin unet ovat. Kuitenkin se oli aivan tavallinen maanantai. 

Päätin kirjoittaa pitkästä aikaa jotakin novellinpätkää...