Myrskyisä marraskuu

Njaah ajattelin taas tehdä kuvapostauksen kun olen lähipäivinä kuvannut niin valtaisasti että elämäni on yhtä valokuvaa. Heh heh. Mutta sen verran selostan tähän alkuun, että olen todella panostanut yhteen kuviksen työhön ehkä liikaakin ja muihin aineisiin en niinkään. Sen lisäksi että jonain päivinä nukun koulun ohi. Mikä tuo ylimääräisiä poissaoloja ja johtaa kurssien keskeytymiseen. Tarvitsen herätyskellon, kipeästi.

Odottelin jonkin aikaa saadakseni tämän kuvan. Nyt harmittelen vain kamerani huonoutta. :(

Syksynlehtiä sateessa. Ja parit revityt farkut ja maiharit. 

Yksi sivu koulutyöstäni. Niin ja tuli tässä kaksi vuotta täyteen yhdessäoloa poikaystävän kanssa. 

Eräs suosikkikuvani uusimmasta photoshootista jonka tein. Myös osa koulutyötä. 

Tässä oli marraskuuni ensimmäiset päivät kuvina teille. Luvassa tämän kuun aikana on mm. keikkakuvia tulevalta Mindless Self Indulgence -keikalta. Siihen asti, hyvästi ystävät!

Where is my mind

Se ois sitten lokakuun puoliväli. Mitään elämää suurempaa ei ole tapahtunut, vietän syyslomaa ja koitan latailla akkujani. Ihan hirmuinen väsymys on vainonnut jo pitkän aikaa. Olen tehnyt kaikkea pientä mukavaa koittaessa pitää kiinnostuksen arjessa ja elämässä itsessään. Tämä tulee nyt olemaan ehkä enemmän kuvapainotteinen postaus, koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja kello on paljon mutta haluan ehdottomasti tehdä tämän nyt kun on hyvä olo ja haluan postata.

Hankin uuden lävistyksen. Tyksin siitä todella paljon. 

Rakensin itselleni majan jossa nukkua. Tuo kivan tunnelman. 

Valokuvasin ulkona siskoni kanssa. 

Perheen kanssa Heurekassa. 

Luonnonhelmassa. 

Käyn yhä tribal fusion -treeneissä. 

Aloin polttamaan kynttilöitä ikkunalla. On taas se aika vuodesta. 

Idolien vaikutuksen alaisena

Elikkäs ajattelin tehdä postauksen missä listaan/esittelen henkilöitä jotka tavalla tai toisella ovat vaikuttaneet päätöksiini tehdä muutoksia ulkonäkööni elämäni aikana. Eli yksinkertaisesti ihmiset jotka on inspiroineet ulkonäköseikoissa. Olen hyvin altis vaikutteille toisilta ihmisiltä enkä aina tajua sitä itsekään, mitä kaikkea kopioin toisilta itselleni. Koitan tarkastella asioita nyt tarkemmin ja listata teille :)

1) Hiukset

Olen elämäni aikana tehnyt hiuksilleni melkoisen paljon asioita. Ensimmäisen kerran värjäsin hiukseni punaiseksi kun olin 7. luokalla. Olin jo monta vuotta halunnut punaiset hiukset ja tuolloin toteutin silloisen elinikäisen haaveeni. Punainen väri säilyikin kauan, ja siitä muodostui eräänlainen leima minuun. Olin "se punatukkainen". Idea punaisiin hiuksiin saattoi kypsyä junnuna kun Shakiraa innoissani kuunnellessa bongasin albumin kannen, jossa Shakiralla punainen tukka.

Punaisen jälkeen tukan väri on tainnut vaihdella melkoista vauhtia. Purppurasta mustaan, mistä ruskean kautta blondiin ja pinkkiin. Mustat hiukset olen halunnut aina. Muistan sanoneeni joskus ihan pienenä haluavani mustat hiukset. Tämä haave oli olemassa jo ennen kun keksin värjätä punaiseksi. Siitä en sitten ole varma, mistä se idea mustaksi värjäämiseen tuli, kun se on niin vanha asia. Koskaan en kuitenkaan ole pitänyt omasta hiustenväristäni, vaikka se oli aika hauskasti raidallinen ja monivärinen. En kuitenkaan ikävöi sitä, olen tykästynyt luonnottomiin väreihin.

Hiusten pituus ei ole elämäni aikana muuttunut paljon. Viitisentoista vuotta hiukset olivat samanmittaiset - vyötärölle. Nyt jokunen aika sitten kuitenkin sain idean leikata hiukset pois. Yhtäkkiä olin lopen kyllästynyt hiuksiin ja kirosin niiden olemassaoloa joka päivä. Sitten leikkasin ne aivan lyhyeksi. Tässä oli inspiraationa suuri elokuvarakkauteni Nirvana. Tietokoneita, hienoja efektejä viime vuosituhannelta, Matrixmainen ilmapiiri. Kyllä, olen vakuuttunut, haluan näyttää samalta kuin elokuvan hakkerikaunotar Naima. Josta pitemmänpäälle tuli enemmänkin kuin idoli.





2) Kasvot

Kasvoillekin olen tehnyt monenmoista, jos erilaiset meikit lasketaan tähän kategoriaan. Ja nyt kuitenkin lasken ne siihen. Mutta ensinnäkin näitä pysyvämpiä muutoksia, kulmakarvani päätin ajaa kokonaan pois eräänä päivänä kun kyllästyin niiden olemassaoloon. En koskaan saanut niitä näyttämään siltä miltä halusin ja päätin alkaa piirtämään kokonaan itse, mikäli haluan kulmakarvat. Olen tyytyväinen päätökseeni vaikka piirtäminenkin on toisinaan tuskaa. Idea kokonaan pois ajamiseen tuli Marilyn Mansonilta. Kuten itseasiassa monet meikki-ideanikin. Ja todennäköisesti myös se että käytän usein piilolinssiä vain toisessa silmässä, tai sitten käytän keskenään erivärisiä samaan aikaan. Koska miksikäs ei. Olen kyllä ottanut meikkivinkkiä monilta monilta muiltakin henkilöiltä. Kuten esimerkiksi Pete Burnsilta. Lähinnä sieltä 1980-luvulta päin, nykyinen Pete kun alkaa olla sen verran täynnä kaikkea ylimääräistä. Peteltä olen kyllä saanut muutakin ideaa kuin meikkiä. Muunmuassa identiteettiä koskien. Niin ja hiuksia. Muita merkittäviä meikin esikuvia ovat olleet Emilie Autumn, Siouxie Sioux, Chris Pohl... Ja lista jatkuu. Vaikutteita ottaa niin helposti.

Meikin lisäksi minulla on lävistyksiä, ja lisääkin tulossa. Tällä hetkellä olen lävistänyt kasvoistani labretin, eli alahuulen keskeltä. Pidän siinä rengasta koska koen sen terveellisemmäksi ja nätimmäksikin. Mutta harkitsen tapin hankkimista vaihtelun vuoksi. Lisäksi korvissani on kaksi reikää kummassakin. Alempi reikä on 10mm ja ylempi normaali, molemmissa. Olen symmetrian ystävä kun kyeseessä on korut. Lisäksi olen piakkoin hankkimassa lävistyksen todennäköisesti septumiin, nenään keskelle. Juurikin symmetrian vuoksi, ja koska nenän koen olevan harmittomin paikka kasvoissani. 

Olin halunnut huulilävistystä jo ainakin ala-asteelta saakka. Hyvinkin mahdollisesti idea tullut tältä herralta: Jimi Pääkallolta. Jos ei Jimiltä, niin sitten Marikolta. Jompi kumpi, tai molemmat. Ihan mahdollista. 

Olen aina pitänyt Marikon ulkonäöstä, mikä itseasiassa rohkaisi päätymään septum lävistyksenkin ottoon. 

4) Asusteet

Käytän paljon erilaisia asusteita. Kuten hattuja, hanskoja, koruja, killuttimia... Kaikenlaista. Näin syyskeleillä mieleen kyllä nousee ihan päälimmäisenä ne hatut. Suostun käyttämään vain kahta hattua, joko mustaa päänmyötäistä pipoa tai fedoraani jonka ostin keväällä. Niitä kahta lukuunottamatta en pidä hatuista. Mutta musta pipo on tarttunut miellekokoelmaan jostakin. Olisiko se Uniklubin Jussi, Ville Valo vai kenties taas Mariko asialla? 

Noh, tässä nyt oli hyvin epämääräisesti jotakin, ehkä siitä oli iloa. Kirjoittelin tämän postin keskellä yötä paremman tekemisen puutteessa ja epäilen ettei tässä ole päätä eikä häntää mutta onpahan kivoja kuvia kivoista ihmisistä. 

Ensi kertaan rakkaat lukijat!

Mukaan seikkailuun?

Heipparallaa, pitkästä aikaa. Olen jälleen kerran luonut uuden blogin. En korvatakseni tämän, vaan sen rinnalle. Ja idealtaankin se on niin erilainen että ei voisi tätä blogia korvata. Se siitä ilmoituksesta, mennäänpä selostukseen.

No niin, ideani tässä uudessa blogissa on tarina. Se on fiktiivinen fantasia/scifi tarina, jotta voin kirjoitella vapaasti ihan mitä haluan. Olen julkaissut ensimmäisen osan ja jahka kokan ajatuksia päässäni, kirjoitan seuraavan. Jos saan toteutettua sen mihin pyrin, luvassa on eeppinen tarina jossa Te hyvät lukijat, saatatte päästä olemaan osallisia enemmän tai vähemmän. Se on Teistä kiinni.

Liikaa en paljasta mitä saattaisi olla luvassa, sillä en halua suunnitella sitä itsekään jos en koskaan saavuta päämäärääni. Mutta kyse tulisi olemaan lukija-kirjoittaja-suhteesta, jossa molemmat osapuolet antavat ja saavat. Eikö olekin mukavaa? Noh, en uskalla vielä lupailla suuria. Sen kuitenkin lupaan että odotettavissa on kuvia, piirroksia ja tekstiä. Huimaa ja rankkaa toimintaa, draamaa, aikamatkustusta, ilmalaivoja ja leikkiä elämällä ja kuolemalla. Kuka tietää mitä kaikkea sieltä vielä paljastuu, en edes minä.

Tässä kohtaa tuntuu siltä että olen puhunut paljon sanomatta yhtään mitään. Toivon todella että ymmärsitte vähän mistä on ja tulee olemaan kyse. Nyt mitä pyydän Teiltä rakkaat lukijat, käykää tutustumassa blogiini:
http://livingroomofanairship.blogspot.fi/ Ja mikäli kiinnostutte, alkakaa ihmeessä jäseniksi mukaan seikkailuun. Olen pahoillani, blogi on tällä kertaa englanniksi. Mutta onneksi meillä suomalaisilla on erinomainen englannin opetus järjestelmässämme ja olemme kielitaitoisia. Toivon mahdollisimman monen kiinnostuvan! Ja kertokaa ihmeessä eteenpäin jos tunnette jonkun, jota saattaisi kiinnostaa.

Kiittäen ja kumartaen, Naima. Ehkä ensi kerralla kirjoitan jostakin aiheellisesta.

Kuoleman sieni ja muita terveyshaittoja

Tämänkertainen postaus käsitteleepi kahta asiaa, ainakin pääosin. Tribal Fusion -Belly dancea ja sairautta nimeltä PMDD.

Aloitetaan rankemmasta, eli PMDD:stä. Törmäsin sairauteen sattumalta youtubessa ja päätin ottaa asiasta lisäselkoa samantien. Tästä nyt on tosin jo oma aikansa. Niille jotka eivät tiedä (kukaan tuntemistani ei tiennyt), niin PMDD eli Premenstrual Dysphoric Disorder on vakava versio PMS:stä. PMS oireita saavat lähestulkoon kaikki naiset, ja oi ne onnekkaat jotka eivät niitä saa

No mutta siis, PMDD on mielentilan häiriö jonka syytä ei tarkemmin tunneta eikä sitä voida parantaa. Voidaan ainoastaan yrittää lieventää oireita. Ja oireitahan on sievä kirjo, itkua, voimattomuutta, väsymystä, ärtymystä, kiukkupuuskia, masennusta, hyödyttömyyden tunnetta, pääkipua, painonnousua, unettomuutta... Vaikka mitä. Tuossa vain osa mitä nyt muistui mieleen. Sitä samaa mitä PMS oireisiin kuuluu myös, PMDD:ssä oireet vaan ovat niin valtavan voimakkaita että vaikuttavat potilaan elämänlaatuun ja ihmissuhteisiin. Arvaamattoman ja huonon käytöksen seurauksena ystävät alkavat kaikota ja sen seurauksena elämänhalu samaten. Puhumattakaan siitä mitä masentuneisuus ja tarpeettomuuden tunteet saa aikaan. Monet potilaat ovat oireiden seurauksena jopa päätyneet itsetuhoisiksi, ymmärtämättä että se on seurausta sairauden oireista.

Kuvatekstit näkyy erittäin huonosti, mutta tässä on sarjakuva jonka väsäsin havainnollistamaan PMDD potilaan arkea. DeviantArtissani olen kuvatekstit kirjoittanut erikseen jos haluaa sieltä lukea. Ja englanniksi teksti on juurikin siksi että dA oli alkuperäinen lähetysluukku tälle. Idea nyt kuitenkin on se, että mielialat heittelevät täydellisesti ääripäistä, ja osa niistä on ihan älyttömiäkin.

Miksi aiheesta puhun, on se että omalla kohdallani aloin epäillä PMDD:tä juuri silloin kun siitä informaatiota löysin. Kun kaikki mielialahäiriöt oli käyty läpi ja olin todennut ettei mikään sopinut täydellisesti, aloin jo epäillä ettei mitään vikaa olekaan. Ja eihän siinä olisi mitään pahaa, paitsi että se tarkoittaisi että olisin luonteeltani ihan luonnostaan järkyttävä. Ja kun eräänlainen sykli on havaittavissa, se vaan on paljon paljon lyhyempi jos verrataan vaikkapa bipolaarisen mielialahäiriön sykliin. En ole mietteitäni vienyt vielä lääkärille asti, sillä vaikka sairaus todettaisiinkin, en haluaisi masennuslääkkeitä. Seurailen vielä toistaiseksi olotiloja ja niiden vakavuutta, ja sitten jos tarve hoitoon ilmenee niin selvitän kaiken. Omalla kohdalla kuitenkin toistaiseksi jokainen PMDD:n oire on ilmennyt, ja pääosin juuri oikeaan aikaan. Voin lähes varmasti sanoa mikä on oirevapaata aikaa, ja milloin oireet alkavat taas määräillä käytöstä. Jos ihmisillä on kokemusta tai mielipiteitä aiheesta, otan mielelläni vastaan kommenttia.

Mutta sitten kevyempi aihe, Tribal Fusion belly dance. En juurikaan edes tiedä lajista mitään, tänään vain löysin itseni lajin alkeiskurssilta ihan muutaman sattuman kautta. Ystäväni ja minä innostuimme nimittäin eräänä yönä kyseisestä lajista ja lähdimme googlesta etsimään kursseja. Törmäsimme erääseen yksityiseen lajin opettajaan joka sopivasti toimi Helsingin alueella ja hintakin oli tanssiopiston hintoihin verrattuna melko matala. Saman tien sinä yönä otimme yhteyttä ja sovimme että tulemme kokeilemaan yhtä tuntia ja mietimme sitten jatkammeko.

Nyt sitten tänään olimme kokeilemassa ja itselleni ainakin kolahti tuonne jonnekin. Siis että kivaa oli, todellakin, ja tehokasta. Eli liian rankkaa, astmapiipulle ei tullut tarvetta, mutta kyllä se tuntui lihaksissa. Ja näin alkeiskurssilla laji ei edes vaikuta liian haastavalta. Varsinkin kun on kymmenisen vuotta flamencoa takanapäin. Flamencoa en toki ole uhraamassa pois, mutta aloitin nyt tällaisen eksoottisen lisän. Kuka tietää jos siitäkin innostuisi sitten enemmänkin.

Tällaisissa merkeissä hyvää loppuviikkoa kaikille!

Siellä missä taivas ei aina ole sininen, eivätkä pilvet valkoisia

Olipa kerran kaksi tyttöä. Maria ja Miranda. Miranda oli yhdeksäsluokkalainen ja Maria seitsemäsluokkalainen. He tapasivat sattumalta koulussa, nuo kaksi aivan erilaista sielua. Jälkeenpäin miettiessä, kukaan ei tiedä oliko heidän tapaamisensa sittenkään sattumaa vai ennalta määrättyä. Valo ja pimeys eivät yleensä kohtaa siin sopuisasti, mutta sanotaanhan että vastakohdat täydentävät toisiaan. 

Miranda ei ollut kovinkaan sosiaalista tyyppiä, pikemminkin viihtyi omissa oloissaan huppu päässä ja kuulokkeet korvilla. Maria oli päällepäin eloisa nuori tyttö, paljon ihmisiä ympärillä. Naurua, puhetta. Miranda ei pitänyt tästä riemun määrästä joka huokui Mariasta. Istui omissa oloissaan ja koitti olla edes huomaamatta. Kunnes he päätyivät eräänä päivänä istumaan bussiin vierekkäin. Toki Miranda koitti olla huomioimatta, mutta jätti mieleensä avoimen oven Marialle, jos tämä sattuisi haluta alkaa puhumaan. Hetkisen kuluttua näin kävikin. Sananen silloin tällöin, Miranda ei edelleenkään ollut erityisen innostunut keskustelemaan, mutta kuunteli kyllä. Sitä Miranda teki usein, vaikkei uskoisi. 

Päivät kuluivat, muuttuivat viikoiksi, ja viikot kuukausiksi. Miranda ja Maria olivat yllättäen erottamattomat ystävät. Kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Hetkessä oli syntynyt niin vahva side heidän välilleen, että ero tuntui kuolemalta ja yhdessäolo oli syy lähteä aamuisin kouluun. Tätä jatkui kauan, koko vuoden he olivat yhdessä päivittäin. Kesäloman alkaessa heidät täytti autuas rauha, mahdollisuus tehdä mitä vain kun ei tarvinnut ahertaa koulussa. 

Ja he tekivätkin kaikenlasta yhdessä. Vierailuja kaupungin keskustaan, metsiin, rannoille, minne vain mieli teki. Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Mirandan kukallinen kesämekko lepatti kun hän istui Marian pyörän tarakalla ja nauroi. He olivat onnellisia. Jälleen oli aurinkoinen päivä ja he olivat lähteneet rannalle viettämään sitä. Mirandalla ei ollut pyörää ja Maria kuljetti häntä omallaan. 

Useamman tunnin jälkeen he lähtevät matkaamaan takaisin. Maria oli menossa sukulaisensa syntymäpäiväjuhliin. Miranda oli surullinen. Hän joutuisi olemaan loppupäivän yksin koska häntä ei ole kutsuttu juhliin. Vaikka hän huvikseen oli piirtänyt syntymäpäiväkortin, jonka kuitenkin unohti antaa Marialle vietäväksi. Maria jätti Mirandan tämän talon kohdalla kyydistä, ja jatkoi matkaansa. 

Kesäloma oli lopuillaan, Miranda oli viimeistä yötä Marian luona. Heillä oli hauskaa, he katsoivat elokuvia ja pitivät hauskaa myöhään yöhön asti. Aamulla oli utuinen tunnelma. Kuin elämä olisi vellonut pumpulissa. Miranda makasi Marian sylissä ja he olivat hiljaa. Miranda oli onnellinen, kaikki tuntui olevan hyvin. Mikään ei voisi pilata heidän onneaan. Miranda kohotti kätensä, jossa piti kameraa ja otti kuvan. Hän katsoi digitaalikameransa kuvaruutua ja totesi, että näyttää kuvassa aivan nukelta. "Sä olet mun nukke" sanoi Maria ja hymyili. Miranda hymyili takaisin. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa jollekin. Maria ei koskaan saanut tietää, mitä Miranda tunsi sisällään koska Miranda ei osannut pukea tunteitaan sanoiksi. 

Tämän tarinan opetus olkoon se, että puhukaa ihmiset toisillenne. Hyvin harva meistä osaa lukea ajatuksia. "Mä rakastan sua" on aina ollut elämäni vaikein lause vastata. Vei yli vuoden, ennen kuin tiesin miten siihen kuuluu vastata. Vei aivan liian kauan ymmärtää ihmisten tunteita, ja etenkin tunnetta rakkaus. Vei aivan liian kauan kertoa ihmisille joita rakastan, kuinka tärkeitä he ovat.

Hervannan katsastusasemalta Putkaan ja takaisin Helsinkiin

Olipas pitkä otsikko. Noh, tiivistettynä siinä on mun koko touhukas keskiviikkopäiväni. Mutta kaikkien iloksi selostan tuskan ja hien täyteisen päiväni kulun tarkemmin.

Aamulla olen herännyt 6:40 ja ensitöikseni vilkaisin ulos ikkunasta. Hitto vie, siellä sataa. Taas vaihteeksi. Vedän mukavat ja tieltä pois pysyvät vaatteet ylle ja huitaisen naamaan aamiaista. On taas kiire. Ainahan mulla on. Ahdistus ja jännitys sisälläni kasvaa hetki hetkeltä, kun kello lyö 7:15 ja hyppään auton kyytiin, lähteäkseni autokoululle, missä alkaa ajotunti. Käyn mielessäni läpi ajosääntöjä, virheitä joita olen tehnyt, ja virheitä mitä en vielä ole tehnyt. Äiti vieressä latelee omia ohjeitaan. Vettä ropisee tuulilasiin ja totean etten edes muista kuinka pyyhkijät toimii.

7:45 käynnistän auton. Opettaja muistuttaa pyyhkijöistä ja tuli ne sitten kerrattua. Ja ajovalot. Autokoulun uusissa hienoissa toyota-merkkisissä autoissa ajovalot syttyy automaattisesti, mutta näin sateella pitäisi muistaa laittaa päälle myös takavalot -selosti opettaja. Siitä lähdettiin sitten surffaamaan Tampereen vetisille kaduille. Kokonaisuutena ajotunti meni vähän niin ja näin. Sattui enemmän virheitä kuin yleensä ja pelko kasvoi sisälläni jatkuvasti.

8:40 Parkkeeraan Hervannan katsastusaseman parkkipaikalle ja jään odottamaan inssimiestä. Pian se sieltä saapuikin, esitteli itsensä Jarnoksi, ja alkoi selittää hylkäämisperusteita ja inssin ideaa. Lähinnä kiinnitin huomioni miehen miellyttävään ääneen ja kauniisiin kasvoihin, inssin kannalta tietysti se olennaisin asia. Pitemmittä puheitta lähdettiin liikkeelle. Välillä inssimies-Jarno kysyi jonkin kysymyksen, kuten vaikka miten kesä on mennyt ja mitä on suunnitelmissa, mutta muuten oli aivan hiljaista. Tuijotin tietä ja peilejä silmä kovana, ettei mitään jäisi näkemättä. Puoli tunti hurahti hetkessä tuttuja katuja ajellessa ja pian olimme jälleen katsastusaseman pihalla. Kahdesta virheestä huolimatta, sain tutkinnon läpi ja luvan ajaa. Pari viikkoa odottelen nyt ajokorttiani.

Inssimies-Jarno poistui autosta onniteltuaan läpäisystä, ja jäin odottelemaan ajo-opettajaani. Pian tuo saapuikin, onnitteli myös ja käski minut istumaan pelkääjän paikalle. Nyt ajettiin vain koululle mistä saan loput paperit ja kirjoitan nimeni oppilaskirjaan. Se siitä, ensimmäinen osa autokoulua hoidettu. Tästä matka jatkui kohti Putka Tattoo:ta klo 9:45.

Kello ehti lyödä jo 9:57 kun auto saatiin pysäköityä Putkan ovelle ja marssin sisään. Ensitöikseni minua käskettiin täyttämään lomake jolla vakuutan täysi-ikäisyyteni ja kaikenlaista muuta. Sitten odottelua, kun tatuoija laittoi kaiken valmiiksi. Ehkä kymmenisen minuuttia meni valmisteluun, ja sen jälkeen päästiin sovittamaan siirtokuva jonka avulla tatuointi saadaan oikeaan kohtaan. Ja sitten alkoi surraaminen. Ensimetrit ei tuntunut missään, vähän nipisteli ja kirveli mutta se siitä. Vähän paikoitellen tuntui enemmän, kuten esimerkiksi ranteen sivut olivat aika ikäviä. Ja värittäminen mistä kohtaa tahansa tuntui juurikin kaivertamiselta. Mutta se oli kaikki täysin kestettävissä ja sen arvoista.

Putkasta päästyäni oli jatkettava matkaa kohti Helsinkiä koska olisi suoritettava pakollinen ruokakauppareissu ja apteekista haettava rasvaa tatuointiin. Tällainen keskiviikko, joka sisälsi oman inssikokemukseni ja ensimmäisen tatuointikokemukseni.