Isätön isänpäivä

Ihan alkuun huomautan, että en ole niitä ihmisiä joiden mielestä yksinhuoltajuus on huono asia tai ei toimi tai on väärin jne. Yksinhuoltajuus on nykyään yleistä ja ihan hyväksyttävää. Kaikenlaiset perhemuodot ovat, tai pitäisi olla. En ole suunnitellut tämän postauksen sisältöä ja se kuplii vain suoraan tämänpäiväisistä tuntemuksistani. Ajatuksia isistä ja sen sellaisesta.

Itse en ole koskaan elänyt kaksivanhempaisessa perheessä. Isäni lähti ennen kuin kykenin ymmärtämään tai muistamaan mitään. Enkä ole siitä vihainen tai varsinaisesti surullinenkaan. En tiedä, millaista on elää perheessä jossa on isä. En osaa kuvitella arkea isäni kanssa. En osaa oikeasti kaivata sellaista, jota en ole koskaan saanut.
19 vuotta olen elänyt yksinhuoltajaperheen vanhimpana lapsena ja toisinaan, pari kertaa vuodessa, käväisen tapaamassa isääni. Siellä olin ainut lapsi, olin lomalla ja koin olevani tärkeä. Viimeisten vuosien aikana isäni meni uusiin naimisiin, ei sillä niinkään ole merkitystä, nykyinen äitipuoleni on kyllä ollut kuvioissa kymmenisen vuotta. Avioliiton myötä alkoi ilmaantua lapsia. Nyt minulla on kaksi pientä siskoa isänkin luona. Olen joutunut hyväksymään sen että niinä harvoina hetkinä kun minulla oikeasti on isä, joudun jakamaan sen.

En muista laitoinko isälleni viime vuonna isänpäiväkorttia. Lähetän kuitenkin tekstiviestin joka vuosi. Joskus jos olen oikein rohkea, soitan. Tänä vuonna laitoin ajoissa kortin, jotta se ehtisi perille. Ja kuten yleensä, tekstiviestin. Johon en ole saanut vastausta. Isäni on hajamielinen, toisinaan tekstiviesteihin vastaamiseen menee päiviä. Jos isä sattuu olemaan leirillä, viikkokin. Olen tottunut sellaiseen. Silti se kalvava tunne kun odottaa vastausta, jotain merkkiä siitä että oma isä on siellä jossakin ja välittää on kamala. Viime isänpäivänä pikkusiskoni oli maalannut isälle valtavan taulun. Se taulu on ripustettuna seinälle isäni kotona. Yksikään minun piirroksistani ei ole.

Toisinaan en edes muista omistavani isää. Isänpäivä on minulle vain tavallinen päivä, johon liittyy epätavallinen määrä turhaa tuskaa. Toisinaan mietin, pitääkö isäni minua perheenä.

Naima kuittaa.

Kehon rei'itys eli asiaa lävistyksistä

Tekipä mieli kirjotella tällästä melkein asiaa pitkästä aikaa. Eli sepustan mitä lävistyksiä itselläni on, millaisia oli ottaa jne. ja mitä lävistyksiä haluaisin/en haluaisi ottaa ja miksi.

MINULLA ON:

2x korvareiät. Ensimmäiset on venytetty 12mm ja on varmaankin menossa sinne 20mm asti. Toiset on ihan normaalit että voi normaaleja koruja pitää. Korvareikien kanssa ei ole ollut ongelmia koskaan. Lukuunottamatta venyttämisen tuomaa lisävastuuta puhdistamisesta ja rasvaamisesta.

Labretin otin pari vuotta sitten ja on mun ensimmäinen ei-korvareikä-lävistys. Ekan viikon siinä oli sellanen iso ärsyttävä mustelma mutta pikkuhiljaa katosi. Korun paranemiseen meni kuitenkin puolisen vuotta, ennen kuin löysin sopivan mallisen ja kokoisen korun minkä kanssa suostui paranemaan. Renkailla on ikävä tapa kuluttaa huuleen pieni halkio sisäpintaan ja perus tapit taas tekee ympyrän mallisen kolon. Pitää olla ehdottoman tarkka että koru on laadukas ja oikeanlainen koska lävistys kärsii tajuttomasti vääränlaisesta kohtelusta.

Vuosi sitten otin mun septumin. Lävistysoperaatio itsessään oli epämukava kun ronkitaan nenän sisuksia ja vaikka lävistys ei ollut se mun kivuliain niin sijainnin vuoksi tuli vedet silmiin. (Nenäalueen lävistyksen ärsyttävät kyynelkanavia) Septum on ehkä parantunut mun lävistyksistä nopeiten ja helpoiten. Korun olen vaihtanut pakollisista syistä kerran ja heti löytyi mukava malli ja koko. Parantumisprosessi oli kyllä kivuliaampi kuin muualla mutta kesti vain pari viikkoa.

Tähän mennessä uusimmat lävistykset on mun snakebitet. Otin molemmat samaan aikaan n. puoli vuotta sitten. Ovat olleet kivuliain lävistys näistä kaikista. Lävistystilanteessakin tuli ongelmia, kun toista tehdessä piti väistää suonia jotka oli ikävästi tiellä. Tämän samaisen lävistyksen kanssa on ollut pidempään ongelmiakin. Ei meinaa parantua. Toisen kanssa ei ollut ongelmia, parantui aikoja sitten. Mutta kuten labretin kanssa, myös näihin kesti aikansa löytää sopiva koru.

HALUAISIN:


Kielikorun. Syy miksen ole sitä jo hankkinut, on ensinnäkin oma sääntöni että odotan vähintään puoli vuotta edellisestä lävistyksestä ennen kuin hankin uuden (ettei tule liikaa hoidettavaa kerralla) ja toisekseen se että vakituinen parisuhdekäyttäytyminen hankaloittaa parantumista tai jos ajatellaan toisin päin, parantuminen hankaloittaa vakituista parisuhdekäyttäytymistä. Eli odottelen sopivaa hetkeä mennä napauttamaan reiän kieleen.

Bridgen. Syy miksi laitoin tämän korun tähän kategoriaan on se, että en ole löytänyt lääketieteellistä tai muutakaan sellaista syytä olla hankkimatta sitä. Syyni olla hankkimatta bridgeä on se, että oma anatomiani ei mahdollista sitä. Aina saa kuitenkin haluta.

Napakorun. Olen aiemmin pitänyt sitä yli-tyttö
mäisenä ja typeränä mutta ajatukset on pikkuhiljaa lämmenneet ja etenkin uuden tribal fusion-harrastuksen myötä sellainen olisi aika kiva. Sen kanssa olisi kuitenkin odotettava myös sopivaa hetkeä, talvi ei ole sopiva aika hankkia kun kaikki miljoonat vaatteet painaisivat sitä.

EN HALUA:

Industrial (ja muut rustokorut). Kyse ei ole siitä, etteikö ne olis ihan tajuttoman hienoja vaan siitä, että niiden kanssa on erittäin suuri riski saada elinikäisiä vaivoja. Ja lisäksi rustokorujen paraneminen kestää normaalisti n. vuoden. Se meinaisi että mulla menisi varmaan kaksi. En jaksa ruveta siihen ja sitten jos käy huono tuuri ja omalle kohdalle sattuu jotain ikävää niin harmittaa koko loppuikä. Pysyttelen normaaleissa korvakoruissa.

Microdermalit ja muut lävistykset ns. epänormaaleissa paikoissa: selkä, niska, kaula, kädet, jalat. Haluan että lävistykseni ovat yksinkertaisia ja sellaisia että kykenen niitä itse käsittelemään. Ja etteivät ne ole tiellä jokapäiväisissä askareissa. Voin vain kuvitella, miten vaikeaksi elämä menee moisia parannellessa, siis omalla kohdalla tietysti. Lävistykset on erittäin henkilökohtaisia.

LÄVISTÄMISESTÄ:

Ehdottomasti käyttäkää ammattilävistäjien palveluita. Koruliikkeiden naulapyssyt on syytä pitää kaukana korvistaan. Voin sanoa että vaikkei siltä ehkä tunnu, oikeasti lävistämällä tehdyt reiät parantuvat riskittömämmin ja nopeammin kuin ammutut. Ampumalla korvan kudos "traumatisoituu" ja vaikeuttaa paranemista. Lävistämällä neulan kanssa reiän kudos leikataan siististi ja steriilisti pois.

Tein itse toisen korvareikäni desinfioidulla ompeluneulalla, enkä missään nimessä suosittele sitäkään. En suosittele oikeastaan ollenkaan itse tehtyjä lävistyksiä, ellei ole hankkinut alan koulutusta.  Ei voi mitenkään tietää mitä lävistettävän alueen sisällä tapahtuu, jos ei ole perusteellisesti perehtynyt asiaan. Asianmukaiset välineet ovat myös ehdottoman tärkeät. Ompeluneula ei ole asianmukainen väline eikä pullodesinfiointiaine riitä poistamaan kaikkea likaa. Tämän itsetehdyn lävistyksen paraneminen vei hyvin kauan ja se oli myös kipeä kauemmin kuin mikään muu. Monta kertaa kävi mielessä vain ottaa koru pois ja antaa parantua kiinni. On siis paljon parempi maksaa se muutama kymppi ja hankkia laadukas lävistys.

Tässä oli jonkunmoista asiaa huviksi ja hyödyksi rustattuna. Jos on kysyttävää mistään niin kysykää ihmeessä. Kiitän ja kuittaan!

Coneilua ja syksyn iloa

Aika vierii taas uskomatonta vauhtia. Toisinaan on vaikeaa pysyä ollenkaan mukana ja stressi senkun kasvaa kasvamistaan. Ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset on ohi, eipä siinä paljon kehumista. En ole tyytyväinen. Ylipäätään motivavaatio koulutyöhön on laskenut rajusti. Kai se on se viimeinen vuosi mikä sen tekee. Vaikka toisaalta ajattelee sitä vapautta lukion jälkeen, niin ei niin kaukana keväässä kummittelee jatko-opinto haut... Se taas tuo mukanaan liudan uusia stressinaiheita. Kämppä menee alta kun lukio loppuu, jos en saa jatko-opintopaikkaa, on suuri kysymysmerkki minne joudun. Lähipiiri ei ole innostunut kimppakämppäilystä.

No jaa, ei kaikki ole niin harmaata. Tracon oli ja meni, taas. Jälleen kerran oli hauskaa ja erityisesti kiitos ystäville seurasta. Jotain pientä ohjelmaa tuli seurailtua, mutta pääosin aika kului ulkona ja
ostoksilla. Muutama esine taas takertui mukaan.

Ensimmäisenä päivänä cossasin Cecil Palmeria, Welcome to Night Valesta. Toisena päivänä olin oma itseni, enemmän tai vähemmän. Jonkin sortin lohikäärmepersoona pisti esiin.

Syksy on tuonut mukanaan sekaisia olotiloja ja muistoja. Kaikki värit ja syksyn tuoksu on mukavaa, vaikka ulkona on kylmä, sisältä lämmittää. Mukavat muistot syksyisiltä ajoilta tulvivat mieleen jatkuvasti. Ikävä kyllä myös muistot kaiken pahan alusta ovat siellä jossain ja aiheuttavat hämminkiä pääkopassa. Olen kyllä erittäin tyytyväinen unohdusprosessin tuloksiin tähän mennessä. Eipä siitä taas sen enempää.

Tässäpä oli pikainen päivitys. Väsynyt Naima kiittää ja poistuu nukkumaan.

Juhannussiivous

Se olis sitten keskikesä. Yöttömät yöt ja silleen. Ei oo yhtään päässy kesästä vielä nauttimaan kun pukkaa vesisadetta joka päivä. Jos ei sada niin on muuten vaan kylmä. En tiiä oonko koskaan vielä kokenu näin ankeeta kesää, sais luvan mennä paremmaks tästä. 

Juhannusaatto oli eilen ja tänään oli sitten pyhä. Kokkoa on poltettu ja juhannussauna ruksattu kalenterista. Olen myös saanut tärkeitä asioita hoidettua. Pitkään odottaneet piirrustukset saivat herätyksen ja sain jopa latailtua niitä nettiin. Siskon avustuksella kämppä on siivottu ja näyttää hyvältä. Henkinenkin elämä kaipasi siivoamista. Sitä siivoamistyötä onkin kestänyt kuukausia ja vasta nyt sain sen päätökseen. Ylimääräiset pahanolontekijät pois elämästä. Nyt on hyvä olo, enimmäkseen. 

Olen huono ihminen päästämään menneitä menemään, varsinkaan isoja asioita jotka joskus merkitsivät enemmän kuin mikään muu. Ymmärrän, että on annettava menneiden olla, mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vasta jokin aika sitten pakotin itseni unohtamaan että se oli joskus tärkeää, koska enää se ei ole. Se tärkeä asia siis. Joskus tulee aika kääntää sivua kirjassa, eikä kaikki entinen tule mukaan. Jotain jää ja hyvä niin. Ikävistä sanoista tulee ikävä kirja. Vaikka irtipäästämisestä on hyvä olo, muistot eivät katoa ja pitkään se sattuu. Menneisyyttään ei voi muuttaa, ainoastaan unohtaa. Ikävätkin tapahtumat. Onneksi on vielä muutamia hyviä ihmisiä joihin tukeutua vaikka valot sammuvat. 

Noh, se siitä synkistelystä. Matkalla unohduksen autuaaseen maailmaan. Hyvää tähänastista kesää kaikille!

Enkä tiennyt oonko Romeo vai Julia

Vaihteeksi olisi luvassa asiapostia. Ihan yleispätevää asiaa kuin henkilökohtaistakin. Otsikosta voi jälleen päätellä paljon postauksen aiheesta, joka siis on sukupuoli tai puolettomuus ja vastaava hämminki. Tämä postaus on ensinnäkin ensimmäinen täysin julkinen ja täysin rehellinen vuodatukseni aiheesta sisältäen henkilökohtaisia kokemuksia. Toisekseen tämä on liuta merkkejä jotka auttavat itseäni jäsentämään ajatuksiani ja tuntemuksiani. En kirjoita tätä postausta kenenkään hyväksi, paitsi itseni, ja oikeastaan koko tämä blogi toimii samalla periaatteella. En oleta, että tätä joku mielenkiinnolla lukee mutta tiedän, että niitä ihmisiä on.

Ihan tässä kuluneen kahden tai kolmen vuoden aikana on itsellä herännyt kiinnostus ja arvostus tällaisia vähemmistö-ihmisiä kohtaan, sukupuolivähemmistöt, seksuaalivähemmistöt... toistaiseksi en ole laajentanut kiinnostustani etnisiin vähemmistöihin eikä se nyt ole tässä aihekaan. Ekana lukiovuonna meillä taisi olla jonkin sortin paja-toimintaa. Luentojahan ne oikeastaan olivat ja eräs valitsemani luennon aiheista oli juuri edellä mainitsemani vähemmistöt. Pari kaveria lähti mukaan kuuntelemaan tätä luentoa, vaikka luulen että olin meidän porukasta ainoa, joka meni sinne puhtaasti sen takia etti kiinnosti. Luento oli erittäin silmiä avaava ja täynnä faktaa mitä ei kai vielä tiennytkään. Sehän se taisi olla sen luennon idea.

Se luento oli sellainen pikkuinen siemen mielessäni, joka sisälsi kaiken perustiedon. Taisi vierähtää yli vuosi kun asia jälleen tuli elämässäni enemmän esille. (Mainittakoon tähän väliin, että olin aiemmin elämässäni saanut huomiota naispuolisilta henkilöiltä ja ajatus homo-parisuhteesta oli väkisinkin käynyt mielessäni, tosin negatiivisessa valossa.) Poikaystäväni sai minut puheillaan ja teoillaan ajattelemaan asiaa ihan uudessa valossa. Heräsi se ratkaiseva kysymys, entä jos minäkin?

Biseksuaalisuus, eli siis kahteen eri sukupuoleen kohdistuva kiinnostus romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä, tuli kyseeseen. Mietin asiaa hartaasti ja pitkään. Katsoin tästä uudesta näkökulmasta menneitä kokemuksiani, ja jostain syystä kaikki näytti sopivan yhteen. Kiistin ennen koko mahdollisuuden niin jyrkästi, että uskoin siihen itsekin, vaikka se tuntuu nyt väärältä. Jos sanoisin olevani hetero, maistaisin sen kitkerän valeen oikopäätä.

Jo jonkin aikaa, olen kysyttäessä tunnustanut olevani kiinnostunut molemmista sukupuolista. En kuitenkaan ole niitä, jotka asiaa toitottavat ja verhoutuvat siihen kuin kirkkaankeltaiseen kaapuun joka paistaa väkijoukosta. Sitäpaitsi näennäisesti heteroseksuaalinen parisuhteeni auttaa piilottamaan asiaa valtaväestöltä. Läheisimmät ystävät kuitenkin tietävät ja olen tottakai kiitollinen siitä, ettei se ketään tähän mennessä ole haitannut.

Jokin aika sitten alkoi mieleen kuitenkin hiipiä taas se sellainen ahdistunut tunnetila, epäilys ja epäluottamus itseen. Tieto siitä, ettei kaikki vieläkään ole kohdallaan. Katson itseäni peilistä ja haron lähes metrin mittaista hiuspehkoani, se en ole minä. Yhä useammin läydän itseni tilanteesta, jossa koen helpotusta ja mielihyvää kuvitellessani olevani mies, kuin että olisin nainen. E-pillereiden seurauksena kasvaneet nais-osani tuntuvat yhtä vierailta ja sitäpaitsi inhottavat suuresti. Olen vieraillut plastiikkakirurgien nettisivuilla tutkimassa rintojen poistoa, vaikka en ainakaan vielä ole niin pysyviin muutoksiin lähdössä. Tarkoitukseni vain oli ilmaista, että naisen kehoni on alkanut tuntua erittäin ikävältä ja ahdistavalta. Näin ei kuitenkaan ole joka päivä, ja on vieläkin niitä päiviä kun ihan mielelläni pukeudun söpösti hameeseen tai mekkoon tai johonkin vastaavaan.

Minäpä taas hakemaan tilaani selitystä ja apua, tällöin törmäsin termiin "bi-gender". Eli niille joille asia on uusi, bi-gender on henkilö, joka kokee olevansa samassa kehossa kaksi eri sukupuolta tilanteista riippuen. Ennen kun tätä asiaa lähdin tutkimaan, olin poikaystävälle selittänyt tuntevani juurikin noin. Sitä oli yllättävän vaikeaa kertoa tai yrittää selittää, että toisinaan haluaa tulla kohdelluksi miehenä ja toisinaan naisena. Ymmärrän, että tällainen tilanne voi olla läheisille hämmentävä, mutta takaan että se on hämmentävä itsellenikin. Tässäkin tilanteessa kuitenkin koitin nähdä menneen itseni uudessa valossa, ja palaset loksahtivat taas paikoilleen. Jo nuorempana oli ollut sellaisia tilanteita että olin pakottautunut johonkin hienoihin (tai normaaleihin naistenvaatteisiin) ja kun olen saanut ne päälle, iskee se valtavan kovaääninen sireeni päässä soimaan ja se huutaa niin vietävästi "Riisu heti nuo typerät hepeneet". Vähitellen olen hyväksynyt asian, että on erilaisia päiviä. Ja onhan niitä kaikilla muillakin. Aina ei vaan kinosta.

Kuitenkin nämä kokemukset ovat olleet niin voimakkaita ja pitkäkestoisia, että olen alkanut pitää itseäni bi-genderinä. Yhä useammin jätän meikkaamisen vain kulmakarvoihin, kartan hameita ja tunnen oloni kurjaksi jos minut ryhmitellään naiseksi. Nämä ei tietenkään tuntemattoman korvaan kuulosta oudoilta asioilta, mutta omistan kymmeniä hameita ja mekkoja, ja rakastan meikkaamista. Ei se toki ole kadonnut mihinkään, hameet ja meikit astuvat kuvaan tyttöpäivinä. Poikapäivinä ne ahdistavat. Olen huomannut jättäväni jopa treenit pari kertaa väliin, koska meiltä odotetaan siellä hameen käyttöä.

Päällisin puolin näytän varmaan normaalilta tytöltä joka toisinaan haluaa pukeutua kuin poika. Ja myönnän, että ajatuksieni alkuvaiheilla se oli enemmän sitä ja androgynismin havittelua. Kukaan ei kuitenkaan näe, mitä tunnen ja millaiseksi koen itseni. Poikapäivinä on erittäin turhauttavaa olla lyhyt ja lihasvoimalta heikko. Tyttöpäivinä voimakkaat kasvonpiirteeni ahdistavat ja haaveilen pikkuisesta sirosta vartalosta.
Kaikkea ei voi saada ja olen kuitenkin onnekseni tarpeeksi välimaastossa toteuttaakseni kummankin sukupuolen vähimmäisominaisuuksia.

Lähitulevaisuudessa hankintalistaani kuuluu mm. poikapäiviin soveltuvia vaatteita, niitä ei tunnu olevan tarpeeksi. Ja olen jo pitkään halunnut kunnollisen binderin, jotta pääsen tiellä olevista rinnoista eroon edes tilapäisesti. Kaikenmaailman urheiluliivit ja harsot on jo kokeiltu.

Postaukseen liittämäni kuvat on useammalta vuodelta ja ovat tässä kuvastamassa muodonmuutosprosessiani, tai sitä miltä se on näyttänyt ulospäin. Taitaa pääpaino kuvissa liittyä hiuksiin ja meikin määrään/laatuun. Sen lisäksi että kuvaavat aikajanaa, niin kuvista käy ilmi kaksi eri puoltani.

Lopuksi sitten loppusanoja ja kiitoksia. Kiitän kaikkia niitä pikkusattumia, jotka tönivät minua kohti näiden asioiden ymmärrystä. Kiitän myös pikkusattumiin liittyviä ihmisiä olemassaolostaan ja siitä että nämä sattumat heidän ansiostaan tapahtuivat. Erityisesti kiitän poikaystävääni, joka on paitsi avannut minulle itseni aivan uudelleen, myös tukenut näissä asioissa, ja ollut suvaitsevainen ja avoin muutoksilleni. Olen muuttunut sekä sisäisesti että ulkoisesti melko paljon, etenkin kuluneen vuoden aikana.

Tällainen vuodatus tällä kertaa. Olen lukenut paljon Hobittia ja 7:ää veljestä lähiaikoina ja jos tekstini vaikuttaa oudolta, se voi johtua näistä kirjallisuuden teoksista.

Olit kuka tahansa, toivottavasti tekstini oli kiinnostava, jos ei niin voi voi. Mikäli olet samojen asioiden kanssa pähkäilevä niin kuulisin mielelläni toisten ajatuksia ja kokemuksia. Joka tapauksessa, seuraavaan kertaan!

Vauvaterveisiä

Hohhoijaa, eipä ole taas tullut kirjoiteltua. En ole muistanut koko blogin olemassaoloa ja sitten yksi päivä sen

muistin ja kuvitteellinen syyttävä sormi heilui mieleni sopukoissa. Ei vaan ole tapahtunut paljoa, vaikka eipä se ole ennenkään estänyt kirjoittelua. Noh, otsikosta voi päätellä jotain tämän postauksen aiheesta. Moni varmaan päättelee väärin, koska ei ole ollut kuuntelemassa sitä monen viikon "vauva" touhotusta joka mulla on ollut päällä. Kyse on siis viljakäärmeen poikasestani, jonka kävin hakemassa Turusta kaksi viikkoa sitten.

Koska nyt tekee mieli kirjoittaa, aloitan kertomisen alusta asti, eli miksi Turku ja kuinka Turku.

Edellisen suojatin poismenosta on vuosi ja ajattelin että olen valmis ottamaan uuden. Noh minäpä tuumasta toimeen ja selailemaan kasvattajien nettisivuja. Kas, eipä niitä paljon sitten löytynytkään. Kaksi kasvattajaa kelpuutin loppujen lopuksi, eräs Tampereen lähistöltä ja eräs sitten Turusta. Ratkaiseva tekijä oli poikasten saatavuus. Vain Turussa oli poikasia välittömästi saatavilla, koska olivat syntyneet viime vuonna. Siinä keskusteltiin sitten kuukausitolkulla vaikka kenen kanssa ja lopulta saatiin järjestettyä matka Turkuun.

Itse matka oli erittäin epätoivoinen. Helsingistä Turkuun lähdettiin rikkinäisellä ooppelilla ja koko ajan sai pelätä että hajoaa alle. Vauvan haku matkaan oli yhdistetty hiihtolomareissu risteilylle, joka palaisi Turkuun seuraavana iltana, jolloin käärme tuli hakea.

Auto kesti juuri ja juuri Turkuun asti, jäähdytin pamahti vähän ennen perille saapumista ja oli lähellä ettei koko moottori mennyt siinä samalla. Laivan lähtöön oli vielä rutkasti aikaa, joten auto koitettiin saada johonkin korjaamoon. Eräs pulju oli vielä auki, ja suostui auton korjaamaan poissaollessamme. Korjaamolta sitten käveltiin loppumatka terminaaliin.

Siinä oli kylmyydessä ja väsymyksessä itse kukin kovilla.

Risteily meni kuitenkin mukavasti eikä ongelmia ollut, itse nautin erittäin paljon risteilystä.

Palatessamme Turkuun oli auto korjattu ja lähdimme hakemaan käärmevauvaa. Paikanpäälle löytämisessä oli hankaluuksia mutta niistäkin selvittiin lopulta puhelinsoiton avulla. Kasvattaja osoittautui mukavaksi naiseksi joka antoi minun tutustua poikasiin ennen kun päätän minkä otan. Pitäydyin kuitenkin etukäteen valitsemassani yksilössä. En tiedä sen värimuotoa tarkalleen, koska en ole vielä(kään) saanut minulle luvattua syntymätodistusta ja nettisivujen infot olivat hiukan epämääräiset. Mutta tiedän, että siinä on mm. bloodrediä, minkä ansiosta väritys on punainen tai punahko.

Kotimatka sujui onneksi täysin ongelmitta, autonkin suhteen.

Pikkuinen on kotiutunut oikein hyvin. Ensimmäiset päivät se pysytteli piilossa ja ruokinta meni hienosti. Seuraavalla viikolla aloin sitä käsittelemään, eikä se ole ihan mahdottomasti ujostellut. Nyt parin viikon jälkeen on alkanut kiinnostua kamerasta. Käsitellessäni pyrin sitä usein kuvaamaan.

Kaikin puolin vauva on pirteä ja pippurinen ja erittäin kaunis, täysin sovelias kantamaan lohikäärmenimeään Smaug. Useiden sattumusten kautta päädyin tähän nimivalintaan. Nyt olen jälleen onnellinen käärmeenomistaja ja toivon sydämeni pohjasta että Smaug eläisi pidemmän ja paremman elämän,

kuin edesmennyt sukkanauhani.

Näissä merkeissä hyvää keväänalkua ja ehkä kirjoittelen nopeammin uudelleen!

Transformaatio meritiikeriksi

Heissan, jälleen olisi luvassa kuvapainotteista postausta mutta näin siksi että tämä on kuvasarja. Kyllästyin sitten tuohon blondiin pöheikköön päälaellani ja olen värjännyt sen. Koska mitään ei voi tehdä yksinkertaisesti, päätin suorittaa kokeiluja värjäämisen yhteydessä ja kuvasarjani avulla selostan toimenpiteet.

 Tässä on tällainen "ennen operaatiota" -kuva. En muista oliko aiemmassa postissa vielä tuota siiltä sivussa mutta nyt se ainakin siinä näkyy. Muuten tukka on ennallaan ja juurikasvu on järkyttävä. Eli siis eikun vaan blondaamaan lisää. 

Nyt on sitten tökötti päässä ja vaalennus käynnissä. Siilen osalta laitoin ainetta ainoastaan raitoina, enkä koko alueelle. Toivon näin saavuttavani raidallisen siilen kun ilman vaalennusta jääneet hiukset pysyvät tummina. 

Raidoitus onnistui, jippii! Juurikasvukin saatiin kaikkoamaan eli tukka on valmis värjättäväksi lopulliseen väriinsä. Useimman semi-permanentit vaativat kostean tukan joten siltäkin osin tässä ollaan valmiina. Tämänhetkinen väri tuo väistämättä mieleeni lapsuudesta rakkaan possutiikerin ja hetken aikaa mietin että jättäisikö tukan tällaiseksi vähäksi aikaa. 

Tässä on nyt sitten levitetty lopullinen väri päähän. Käytin kahta eri sinistä, ihan vaaleaa ja tummempaa vihertävää. Pääosin värjäsin ensin kaiken vaalealla ja sitten tehostin joitain alueita tummalla. Esimerkiksi jakaus on värjätty tummalla, sekä raitasiilin tummemmat raidat. Myös toisen puolen latvoja värjäsin tummemmiksi. Sitten odotellaan taas. 

Tukka on vielä kostea mutta lähes kuiva niin suurinpiirtein tässä on lopputulos. Raidoitus näkyy oikein kivasti ja lopputukka on vaaleaa ja tummaa sekaisin kuten oli tarkoituskin. 

Tässä vielä pari kuvaa seuraavilta päiviltä tukan väriä tukevan meikin kanssa. Sinivalkoinen teema tukee myös itsenäisyyspäivää. 

Tällaista sitten tällä kertaa. Toivottavasti joku koki tämän postauksen viihdyttäväksi tai hyödylliseksi joltain osin. Itselläni ainakin oli hauskaa tukkaa värjätessä. Hyvää itsenäisyyspäivän yötä ja ihanaa joulun odotusta kaikille! 

Anteeksi suomalaisuuteni

Aloin miettimään tänään sattumien kautta asioita, joita teen ehkä jopa haluamattani ja niiden yhteyttä kulttuuriseen taustaani. Suomalainen sisu, jänteikkyys, jurous, hiljaisuus... Suomalaiset ovat tunnettuja monista asioista maailmalla. Ehkä tunnetuin näistä kaikista on suomalaisten tapa kommunikoida vieraisiin ihmisiin ja miten heihin suhtaudutaan. Eli siis kuinka heille ei nimenomaan puhuta ja kuinka heihin ei suhtauduta. Ainakaan ääneen.

Olin tänään matkalla treeneihini, kiireessä kuten aina ja itselläni on valtava kammo myöhässäoloon. Se on hirvittävän ahdistava tilanne olla jostakin myöhässä, ja sitten onkin yhtäkkiä kaiken keskipiste kun muut keskeyttävät mitä ikinä olivatkaan tekemässä kun olen myöhässä ja astun sisään. Tekisin mitä vain etten olisi myöhässä ja aina olen. Se on kamalaa. Mutta olin siis matkalla, bussissa. Bussin pysähtyessä rautatientorille nousin kyydistä ja lähdin kävelemään lujaa vauhtia seuraavan bussin pysäkille. En koskaan juokse kaupungissa yksin ollessani. Harvoin juoksen ollenkaan, epämääräisen hengitystieongelmani vuoksi. Siitä seuraisi epäinhimillinen hengästyminen ja yskintä. Ja tänään olin sattunut pukeutumaan vaatteisiin, joissa on mahdoton juosta.

Tiesin olevani valtavassa kiireessä, mutten voinut muuta kuin laittaa jalkaa toisen eteen ja toivoa että kävelyvauhtini on riittävä. Siinä sitten näin kuinka bussini kaartaa kohti pysäkkiä. Suojatien valo on vihreä. Jos juoksisin, ehtisin bussiin ja olisin ajoissa treeneissä. Siis jos bussiin on menossa tarpeeksi ihmisiä ja se seisoisi pysäkillä vielä hetken. Jos ei, olisin juossut turhaan ja kaikki näkisivät miten epäonnistuin bussiinehtimisessäni. Tein nopean ja harkitsemattoman päätöksen, käännyin pois ja lähdin kävelemään vauhtia muuttamatta kohti juna-asemaa, ja jättäen yrityksen ehtiä treeneihin. Miksi ihmeessä? se on vain suurta rahanhukkaa ja itselle tulee erittäin paha mieli kun teen tuollaista. Tunnen epäonnistuneeni. Mutta ainakaan kukaan muu ei sitä tiedä ja siksi teen niin.

Eräs toinen rasittava asia jota huomaan tekeväni, on se että ravaan kaupassa ympäriinsä. Monet hyllyt useampaan kertaan etsiessäni jotakin tiettyä asiaa. Joskus etsimiseen voi vierähtää puolikin tuntia. Myyjältä neuvon kysyminen ei ole vaihtoehto. Välttelen myyjiä kuin ruttoa enkä myönnä tarvitsevani apua vaikka tarvitsisinkin -yleensä en kuitenkaan tarvitse ja on pysyvä tapani sanoa myyjille että ei en tarvitse apua. Toinen kaupoilla sattuva ärsyttävä asia on se kun menee kauppaan ja päättää pärjätä ilman koria ja sitten myöhemmin huomaakin tarvitsevansa sitä... Ei, on mahdotonta palata takaisin porteille hakemaan kori, tavarat pinotaan epämääräiseksi kasaksi syliin. Pahimmassa tapauksessa unohtaa vielä ottaa ostoskassinkin, ja se pino pitää kantaa sellaisenaan kotiin. Näin on tapahtunut.

Takaisin ei palata ja apua ei pyydetä. Näiden lisäksi olen erittäin huono myöntämään olevani väärässä tai tehneeni virheen. Ehkä siksi koulunkäynti on kamalan ahdistavaa.

Koulusta puheenollen, yksinolo ei yleensä ole epämiellyttävää lyhyinä aikoina, mutta koulussa se on. Välitunnit ja ruokatunnit ovat suoraan sanoen helvettiä yksin. En edes mene syömään jos olen yksin ja välitunnit vietän mieluummin vaikka vessassa musiikkia kuunnellen, kuin annan kenenkään nähdä että olen yksikseni. Useimmat tunnit menettelee omissa oloissa, siellä sosiaalisuus ei niinkään pääse valloilleen.

Tähän loppuun vielä aivan asiaan liittymätöntä tekstiä. Olen lähiaikoina leikellyt hiuksia taas. Oikea puoli on lähes kokonaan siili ja vasen on entisellään. Otsahiuksiin en ole koskenut, yritän yhä kasvattaa niitä järkevään mittaan. Häiritsevät hiukan kun peittävät vain silmän eikä niitä edes saa järkevästi pois tieltä. Lyhyeksi en niitä vedä. Toistaiseksi väri on pysynyt vaaleana, mutta saatan kyllästyä siihen jossain vaiheessa. 

Noniin pääsin purkamaan joitain ajatuksiani ja nyt on ehkä hiukan vähemmän paha olo tapahtuneesta. Ehkä. Ainakin voin käyttää aikani hyödyllisesti ja lukea huomiseen biologian ja anatomian kokeeseen. 

Myrskyisä marraskuu

Njaah ajattelin taas tehdä kuvapostauksen kun olen lähipäivinä kuvannut niin valtaisasti että elämäni on yhtä valokuvaa. Heh heh. Mutta sen verran selostan tähän alkuun, että olen todella panostanut yhteen kuviksen työhön ehkä liikaakin ja muihin aineisiin en niinkään. Sen lisäksi että jonain päivinä nukun koulun ohi. Mikä tuo ylimääräisiä poissaoloja ja johtaa kurssien keskeytymiseen. Tarvitsen herätyskellon, kipeästi.

Odottelin jonkin aikaa saadakseni tämän kuvan. Nyt harmittelen vain kamerani huonoutta. :(

Syksynlehtiä sateessa. Ja parit revityt farkut ja maiharit. 

Yksi sivu koulutyöstäni. Niin ja tuli tässä kaksi vuotta täyteen yhdessäoloa poikaystävän kanssa. 

Eräs suosikkikuvani uusimmasta photoshootista jonka tein. Myös osa koulutyötä. 

Tässä oli marraskuuni ensimmäiset päivät kuvina teille. Luvassa tämän kuun aikana on mm. keikkakuvia tulevalta Mindless Self Indulgence -keikalta. Siihen asti, hyvästi ystävät!

Where is my mind

Se ois sitten lokakuun puoliväli. Mitään elämää suurempaa ei ole tapahtunut, vietän syyslomaa ja koitan latailla akkujani. Ihan hirmuinen väsymys on vainonnut jo pitkän aikaa. Olen tehnyt kaikkea pientä mukavaa koittaessa pitää kiinnostuksen arjessa ja elämässä itsessään. Tämä tulee nyt olemaan ehkä enemmän kuvapainotteinen postaus, koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja kello on paljon mutta haluan ehdottomasti tehdä tämän nyt kun on hyvä olo ja haluan postata.

Hankin uuden lävistyksen. Tyksin siitä todella paljon. 

Rakensin itselleni majan jossa nukkua. Tuo kivan tunnelman. 

Valokuvasin ulkona siskoni kanssa. 

Perheen kanssa Heurekassa. 

Luonnonhelmassa. 

Käyn yhä tribal fusion -treeneissä. 

Aloin polttamaan kynttilöitä ikkunalla. On taas se aika vuodesta. 

Idolien vaikutuksen alaisena

Elikkäs ajattelin tehdä postauksen missä listaan/esittelen henkilöitä jotka tavalla tai toisella ovat vaikuttaneet päätöksiini tehdä muutoksia ulkonäkööni elämäni aikana. Eli yksinkertaisesti ihmiset jotka on inspiroineet ulkonäköseikoissa. Olen hyvin altis vaikutteille toisilta ihmisiltä enkä aina tajua sitä itsekään, mitä kaikkea kopioin toisilta itselleni. Koitan tarkastella asioita nyt tarkemmin ja listata teille :)

1) Hiukset

Olen elämäni aikana tehnyt hiuksilleni melkoisen paljon asioita. Ensimmäisen kerran värjäsin hiukseni punaiseksi kun olin 7. luokalla. Olin jo monta vuotta halunnut punaiset hiukset ja tuolloin toteutin silloisen elinikäisen haaveeni. Punainen väri säilyikin kauan, ja siitä muodostui eräänlainen leima minuun. Olin "se punatukkainen". Idea punaisiin hiuksiin saattoi kypsyä junnuna kun Shakiraa innoissani kuunnellessa bongasin albumin kannen, jossa Shakiralla punainen tukka.

Punaisen jälkeen tukan väri on tainnut vaihdella melkoista vauhtia. Purppurasta mustaan, mistä ruskean kautta blondiin ja pinkkiin. Mustat hiukset olen halunnut aina. Muistan sanoneeni joskus ihan pienenä haluavani mustat hiukset. Tämä haave oli olemassa jo ennen kun keksin värjätä punaiseksi. Siitä en sitten ole varma, mistä se idea mustaksi värjäämiseen tuli, kun se on niin vanha asia. Koskaan en kuitenkaan ole pitänyt omasta hiustenväristäni, vaikka se oli aika hauskasti raidallinen ja monivärinen. En kuitenkaan ikävöi sitä, olen tykästynyt luonnottomiin väreihin.

Hiusten pituus ei ole elämäni aikana muuttunut paljon. Viitisentoista vuotta hiukset olivat samanmittaiset - vyötärölle. Nyt jokunen aika sitten kuitenkin sain idean leikata hiukset pois. Yhtäkkiä olin lopen kyllästynyt hiuksiin ja kirosin niiden olemassaoloa joka päivä. Sitten leikkasin ne aivan lyhyeksi. Tässä oli inspiraationa suuri elokuvarakkauteni Nirvana. Tietokoneita, hienoja efektejä viime vuosituhannelta, Matrixmainen ilmapiiri. Kyllä, olen vakuuttunut, haluan näyttää samalta kuin elokuvan hakkerikaunotar Naima. Josta pitemmänpäälle tuli enemmänkin kuin idoli.





2) Kasvot

Kasvoillekin olen tehnyt monenmoista, jos erilaiset meikit lasketaan tähän kategoriaan. Ja nyt kuitenkin lasken ne siihen. Mutta ensinnäkin näitä pysyvämpiä muutoksia, kulmakarvani päätin ajaa kokonaan pois eräänä päivänä kun kyllästyin niiden olemassaoloon. En koskaan saanut niitä näyttämään siltä miltä halusin ja päätin alkaa piirtämään kokonaan itse, mikäli haluan kulmakarvat. Olen tyytyväinen päätökseeni vaikka piirtäminenkin on toisinaan tuskaa. Idea kokonaan pois ajamiseen tuli Marilyn Mansonilta. Kuten itseasiassa monet meikki-ideanikin. Ja todennäköisesti myös se että käytän usein piilolinssiä vain toisessa silmässä, tai sitten käytän keskenään erivärisiä samaan aikaan. Koska miksikäs ei. Olen kyllä ottanut meikkivinkkiä monilta monilta muiltakin henkilöiltä. Kuten esimerkiksi Pete Burnsilta. Lähinnä sieltä 1980-luvulta päin, nykyinen Pete kun alkaa olla sen verran täynnä kaikkea ylimääräistä. Peteltä olen kyllä saanut muutakin ideaa kuin meikkiä. Muunmuassa identiteettiä koskien. Niin ja hiuksia. Muita merkittäviä meikin esikuvia ovat olleet Emilie Autumn, Siouxie Sioux, Chris Pohl... Ja lista jatkuu. Vaikutteita ottaa niin helposti.

Meikin lisäksi minulla on lävistyksiä, ja lisääkin tulossa. Tällä hetkellä olen lävistänyt kasvoistani labretin, eli alahuulen keskeltä. Pidän siinä rengasta koska koen sen terveellisemmäksi ja nätimmäksikin. Mutta harkitsen tapin hankkimista vaihtelun vuoksi. Lisäksi korvissani on kaksi reikää kummassakin. Alempi reikä on 10mm ja ylempi normaali, molemmissa. Olen symmetrian ystävä kun kyeseessä on korut. Lisäksi olen piakkoin hankkimassa lävistyksen todennäköisesti septumiin, nenään keskelle. Juurikin symmetrian vuoksi, ja koska nenän koen olevan harmittomin paikka kasvoissani. 

Olin halunnut huulilävistystä jo ainakin ala-asteelta saakka. Hyvinkin mahdollisesti idea tullut tältä herralta: Jimi Pääkallolta. Jos ei Jimiltä, niin sitten Marikolta. Jompi kumpi, tai molemmat. Ihan mahdollista. 

Olen aina pitänyt Marikon ulkonäöstä, mikä itseasiassa rohkaisi päätymään septum lävistyksenkin ottoon. 

4) Asusteet

Käytän paljon erilaisia asusteita. Kuten hattuja, hanskoja, koruja, killuttimia... Kaikenlaista. Näin syyskeleillä mieleen kyllä nousee ihan päälimmäisenä ne hatut. Suostun käyttämään vain kahta hattua, joko mustaa päänmyötäistä pipoa tai fedoraani jonka ostin keväällä. Niitä kahta lukuunottamatta en pidä hatuista. Mutta musta pipo on tarttunut miellekokoelmaan jostakin. Olisiko se Uniklubin Jussi, Ville Valo vai kenties taas Mariko asialla? 

Noh, tässä nyt oli hyvin epämääräisesti jotakin, ehkä siitä oli iloa. Kirjoittelin tämän postin keskellä yötä paremman tekemisen puutteessa ja epäilen ettei tässä ole päätä eikä häntää mutta onpahan kivoja kuvia kivoista ihmisistä. 

Ensi kertaan rakkaat lukijat!

Mukaan seikkailuun?

Heipparallaa, pitkästä aikaa. Olen jälleen kerran luonut uuden blogin. En korvatakseni tämän, vaan sen rinnalle. Ja idealtaankin se on niin erilainen että ei voisi tätä blogia korvata. Se siitä ilmoituksesta, mennäänpä selostukseen.

No niin, ideani tässä uudessa blogissa on tarina. Se on fiktiivinen fantasia/scifi tarina, jotta voin kirjoitella vapaasti ihan mitä haluan. Olen julkaissut ensimmäisen osan ja jahka kokan ajatuksia päässäni, kirjoitan seuraavan. Jos saan toteutettua sen mihin pyrin, luvassa on eeppinen tarina jossa Te hyvät lukijat, saatatte päästä olemaan osallisia enemmän tai vähemmän. Se on Teistä kiinni.

Liikaa en paljasta mitä saattaisi olla luvassa, sillä en halua suunnitella sitä itsekään jos en koskaan saavuta päämäärääni. Mutta kyse tulisi olemaan lukija-kirjoittaja-suhteesta, jossa molemmat osapuolet antavat ja saavat. Eikö olekin mukavaa? Noh, en uskalla vielä lupailla suuria. Sen kuitenkin lupaan että odotettavissa on kuvia, piirroksia ja tekstiä. Huimaa ja rankkaa toimintaa, draamaa, aikamatkustusta, ilmalaivoja ja leikkiä elämällä ja kuolemalla. Kuka tietää mitä kaikkea sieltä vielä paljastuu, en edes minä.

Tässä kohtaa tuntuu siltä että olen puhunut paljon sanomatta yhtään mitään. Toivon todella että ymmärsitte vähän mistä on ja tulee olemaan kyse. Nyt mitä pyydän Teiltä rakkaat lukijat, käykää tutustumassa blogiini:
http://livingroomofanairship.blogspot.fi/ Ja mikäli kiinnostutte, alkakaa ihmeessä jäseniksi mukaan seikkailuun. Olen pahoillani, blogi on tällä kertaa englanniksi. Mutta onneksi meillä suomalaisilla on erinomainen englannin opetus järjestelmässämme ja olemme kielitaitoisia. Toivon mahdollisimman monen kiinnostuvan! Ja kertokaa ihmeessä eteenpäin jos tunnette jonkun, jota saattaisi kiinnostaa.

Kiittäen ja kumartaen, Naima. Ehkä ensi kerralla kirjoitan jostakin aiheellisesta.

Kuoleman sieni ja muita terveyshaittoja

Tämänkertainen postaus käsitteleepi kahta asiaa, ainakin pääosin. Tribal Fusion -Belly dancea ja sairautta nimeltä PMDD.

Aloitetaan rankemmasta, eli PMDD:stä. Törmäsin sairauteen sattumalta youtubessa ja päätin ottaa asiasta lisäselkoa samantien. Tästä nyt on tosin jo oma aikansa. Niille jotka eivät tiedä (kukaan tuntemistani ei tiennyt), niin PMDD eli Premenstrual Dysphoric Disorder on vakava versio PMS:stä. PMS oireita saavat lähestulkoon kaikki naiset, ja oi ne onnekkaat jotka eivät niitä saa

No mutta siis, PMDD on mielentilan häiriö jonka syytä ei tarkemmin tunneta eikä sitä voida parantaa. Voidaan ainoastaan yrittää lieventää oireita. Ja oireitahan on sievä kirjo, itkua, voimattomuutta, väsymystä, ärtymystä, kiukkupuuskia, masennusta, hyödyttömyyden tunnetta, pääkipua, painonnousua, unettomuutta... Vaikka mitä. Tuossa vain osa mitä nyt muistui mieleen. Sitä samaa mitä PMS oireisiin kuuluu myös, PMDD:ssä oireet vaan ovat niin valtavan voimakkaita että vaikuttavat potilaan elämänlaatuun ja ihmissuhteisiin. Arvaamattoman ja huonon käytöksen seurauksena ystävät alkavat kaikota ja sen seurauksena elämänhalu samaten. Puhumattakaan siitä mitä masentuneisuus ja tarpeettomuuden tunteet saa aikaan. Monet potilaat ovat oireiden seurauksena jopa päätyneet itsetuhoisiksi, ymmärtämättä että se on seurausta sairauden oireista.

Kuvatekstit näkyy erittäin huonosti, mutta tässä on sarjakuva jonka väsäsin havainnollistamaan PMDD potilaan arkea. DeviantArtissani olen kuvatekstit kirjoittanut erikseen jos haluaa sieltä lukea. Ja englanniksi teksti on juurikin siksi että dA oli alkuperäinen lähetysluukku tälle. Idea nyt kuitenkin on se, että mielialat heittelevät täydellisesti ääripäistä, ja osa niistä on ihan älyttömiäkin.

Miksi aiheesta puhun, on se että omalla kohdallani aloin epäillä PMDD:tä juuri silloin kun siitä informaatiota löysin. Kun kaikki mielialahäiriöt oli käyty läpi ja olin todennut ettei mikään sopinut täydellisesti, aloin jo epäillä ettei mitään vikaa olekaan. Ja eihän siinä olisi mitään pahaa, paitsi että se tarkoittaisi että olisin luonteeltani ihan luonnostaan järkyttävä. Ja kun eräänlainen sykli on havaittavissa, se vaan on paljon paljon lyhyempi jos verrataan vaikkapa bipolaarisen mielialahäiriön sykliin. En ole mietteitäni vienyt vielä lääkärille asti, sillä vaikka sairaus todettaisiinkin, en haluaisi masennuslääkkeitä. Seurailen vielä toistaiseksi olotiloja ja niiden vakavuutta, ja sitten jos tarve hoitoon ilmenee niin selvitän kaiken. Omalla kohdalla kuitenkin toistaiseksi jokainen PMDD:n oire on ilmennyt, ja pääosin juuri oikeaan aikaan. Voin lähes varmasti sanoa mikä on oirevapaata aikaa, ja milloin oireet alkavat taas määräillä käytöstä. Jos ihmisillä on kokemusta tai mielipiteitä aiheesta, otan mielelläni vastaan kommenttia.

Mutta sitten kevyempi aihe, Tribal Fusion belly dance. En juurikaan edes tiedä lajista mitään, tänään vain löysin itseni lajin alkeiskurssilta ihan muutaman sattuman kautta. Ystäväni ja minä innostuimme nimittäin eräänä yönä kyseisestä lajista ja lähdimme googlesta etsimään kursseja. Törmäsimme erääseen yksityiseen lajin opettajaan joka sopivasti toimi Helsingin alueella ja hintakin oli tanssiopiston hintoihin verrattuna melko matala. Saman tien sinä yönä otimme yhteyttä ja sovimme että tulemme kokeilemaan yhtä tuntia ja mietimme sitten jatkammeko.

Nyt sitten tänään olimme kokeilemassa ja itselleni ainakin kolahti tuonne jonnekin. Siis että kivaa oli, todellakin, ja tehokasta. Eli liian rankkaa, astmapiipulle ei tullut tarvetta, mutta kyllä se tuntui lihaksissa. Ja näin alkeiskurssilla laji ei edes vaikuta liian haastavalta. Varsinkin kun on kymmenisen vuotta flamencoa takanapäin. Flamencoa en toki ole uhraamassa pois, mutta aloitin nyt tällaisen eksoottisen lisän. Kuka tietää jos siitäkin innostuisi sitten enemmänkin.

Tällaisissa merkeissä hyvää loppuviikkoa kaikille!