Transformaatio meritiikeriksi

Heissan, jälleen olisi luvassa kuvapainotteista postausta mutta näin siksi että tämä on kuvasarja. Kyllästyin sitten tuohon blondiin pöheikköön päälaellani ja olen värjännyt sen. Koska mitään ei voi tehdä yksinkertaisesti, päätin suorittaa kokeiluja värjäämisen yhteydessä ja kuvasarjani avulla selostan toimenpiteet.

 Tässä on tällainen "ennen operaatiota" -kuva. En muista oliko aiemmassa postissa vielä tuota siiltä sivussa mutta nyt se ainakin siinä näkyy. Muuten tukka on ennallaan ja juurikasvu on järkyttävä. Eli siis eikun vaan blondaamaan lisää. 

Nyt on sitten tökötti päässä ja vaalennus käynnissä. Siilen osalta laitoin ainetta ainoastaan raitoina, enkä koko alueelle. Toivon näin saavuttavani raidallisen siilen kun ilman vaalennusta jääneet hiukset pysyvät tummina. 

Raidoitus onnistui, jippii! Juurikasvukin saatiin kaikkoamaan eli tukka on valmis värjättäväksi lopulliseen väriinsä. Useimman semi-permanentit vaativat kostean tukan joten siltäkin osin tässä ollaan valmiina. Tämänhetkinen väri tuo väistämättä mieleeni lapsuudesta rakkaan possutiikerin ja hetken aikaa mietin että jättäisikö tukan tällaiseksi vähäksi aikaa. 

Tässä on nyt sitten levitetty lopullinen väri päähän. Käytin kahta eri sinistä, ihan vaaleaa ja tummempaa vihertävää. Pääosin värjäsin ensin kaiken vaalealla ja sitten tehostin joitain alueita tummalla. Esimerkiksi jakaus on värjätty tummalla, sekä raitasiilin tummemmat raidat. Myös toisen puolen latvoja värjäsin tummemmiksi. Sitten odotellaan taas. 

Tukka on vielä kostea mutta lähes kuiva niin suurinpiirtein tässä on lopputulos. Raidoitus näkyy oikein kivasti ja lopputukka on vaaleaa ja tummaa sekaisin kuten oli tarkoituskin. 

Tässä vielä pari kuvaa seuraavilta päiviltä tukan väriä tukevan meikin kanssa. Sinivalkoinen teema tukee myös itsenäisyyspäivää. 

Tällaista sitten tällä kertaa. Toivottavasti joku koki tämän postauksen viihdyttäväksi tai hyödylliseksi joltain osin. Itselläni ainakin oli hauskaa tukkaa värjätessä. Hyvää itsenäisyyspäivän yötä ja ihanaa joulun odotusta kaikille! 

Anteeksi suomalaisuuteni

Aloin miettimään tänään sattumien kautta asioita, joita teen ehkä jopa haluamattani ja niiden yhteyttä kulttuuriseen taustaani. Suomalainen sisu, jänteikkyys, jurous, hiljaisuus... Suomalaiset ovat tunnettuja monista asioista maailmalla. Ehkä tunnetuin näistä kaikista on suomalaisten tapa kommunikoida vieraisiin ihmisiin ja miten heihin suhtaudutaan. Eli siis kuinka heille ei nimenomaan puhuta ja kuinka heihin ei suhtauduta. Ainakaan ääneen.

Olin tänään matkalla treeneihini, kiireessä kuten aina ja itselläni on valtava kammo myöhässäoloon. Se on hirvittävän ahdistava tilanne olla jostakin myöhässä, ja sitten onkin yhtäkkiä kaiken keskipiste kun muut keskeyttävät mitä ikinä olivatkaan tekemässä kun olen myöhässä ja astun sisään. Tekisin mitä vain etten olisi myöhässä ja aina olen. Se on kamalaa. Mutta olin siis matkalla, bussissa. Bussin pysähtyessä rautatientorille nousin kyydistä ja lähdin kävelemään lujaa vauhtia seuraavan bussin pysäkille. En koskaan juokse kaupungissa yksin ollessani. Harvoin juoksen ollenkaan, epämääräisen hengitystieongelmani vuoksi. Siitä seuraisi epäinhimillinen hengästyminen ja yskintä. Ja tänään olin sattunut pukeutumaan vaatteisiin, joissa on mahdoton juosta.

Tiesin olevani valtavassa kiireessä, mutten voinut muuta kuin laittaa jalkaa toisen eteen ja toivoa että kävelyvauhtini on riittävä. Siinä sitten näin kuinka bussini kaartaa kohti pysäkkiä. Suojatien valo on vihreä. Jos juoksisin, ehtisin bussiin ja olisin ajoissa treeneissä. Siis jos bussiin on menossa tarpeeksi ihmisiä ja se seisoisi pysäkillä vielä hetken. Jos ei, olisin juossut turhaan ja kaikki näkisivät miten epäonnistuin bussiinehtimisessäni. Tein nopean ja harkitsemattoman päätöksen, käännyin pois ja lähdin kävelemään vauhtia muuttamatta kohti juna-asemaa, ja jättäen yrityksen ehtiä treeneihin. Miksi ihmeessä? se on vain suurta rahanhukkaa ja itselle tulee erittäin paha mieli kun teen tuollaista. Tunnen epäonnistuneeni. Mutta ainakaan kukaan muu ei sitä tiedä ja siksi teen niin.

Eräs toinen rasittava asia jota huomaan tekeväni, on se että ravaan kaupassa ympäriinsä. Monet hyllyt useampaan kertaan etsiessäni jotakin tiettyä asiaa. Joskus etsimiseen voi vierähtää puolikin tuntia. Myyjältä neuvon kysyminen ei ole vaihtoehto. Välttelen myyjiä kuin ruttoa enkä myönnä tarvitsevani apua vaikka tarvitsisinkin -yleensä en kuitenkaan tarvitse ja on pysyvä tapani sanoa myyjille että ei en tarvitse apua. Toinen kaupoilla sattuva ärsyttävä asia on se kun menee kauppaan ja päättää pärjätä ilman koria ja sitten myöhemmin huomaakin tarvitsevansa sitä... Ei, on mahdotonta palata takaisin porteille hakemaan kori, tavarat pinotaan epämääräiseksi kasaksi syliin. Pahimmassa tapauksessa unohtaa vielä ottaa ostoskassinkin, ja se pino pitää kantaa sellaisenaan kotiin. Näin on tapahtunut.

Takaisin ei palata ja apua ei pyydetä. Näiden lisäksi olen erittäin huono myöntämään olevani väärässä tai tehneeni virheen. Ehkä siksi koulunkäynti on kamalan ahdistavaa.

Koulusta puheenollen, yksinolo ei yleensä ole epämiellyttävää lyhyinä aikoina, mutta koulussa se on. Välitunnit ja ruokatunnit ovat suoraan sanoen helvettiä yksin. En edes mene syömään jos olen yksin ja välitunnit vietän mieluummin vaikka vessassa musiikkia kuunnellen, kuin annan kenenkään nähdä että olen yksikseni. Useimmat tunnit menettelee omissa oloissa, siellä sosiaalisuus ei niinkään pääse valloilleen.

Tähän loppuun vielä aivan asiaan liittymätöntä tekstiä. Olen lähiaikoina leikellyt hiuksia taas. Oikea puoli on lähes kokonaan siili ja vasen on entisellään. Otsahiuksiin en ole koskenut, yritän yhä kasvattaa niitä järkevään mittaan. Häiritsevät hiukan kun peittävät vain silmän eikä niitä edes saa järkevästi pois tieltä. Lyhyeksi en niitä vedä. Toistaiseksi väri on pysynyt vaaleana, mutta saatan kyllästyä siihen jossain vaiheessa. 

Noniin pääsin purkamaan joitain ajatuksiani ja nyt on ehkä hiukan vähemmän paha olo tapahtuneesta. Ehkä. Ainakin voin käyttää aikani hyödyllisesti ja lukea huomiseen biologian ja anatomian kokeeseen. 

Myrskyisä marraskuu

Njaah ajattelin taas tehdä kuvapostauksen kun olen lähipäivinä kuvannut niin valtaisasti että elämäni on yhtä valokuvaa. Heh heh. Mutta sen verran selostan tähän alkuun, että olen todella panostanut yhteen kuviksen työhön ehkä liikaakin ja muihin aineisiin en niinkään. Sen lisäksi että jonain päivinä nukun koulun ohi. Mikä tuo ylimääräisiä poissaoloja ja johtaa kurssien keskeytymiseen. Tarvitsen herätyskellon, kipeästi.

Odottelin jonkin aikaa saadakseni tämän kuvan. Nyt harmittelen vain kamerani huonoutta. :(

Syksynlehtiä sateessa. Ja parit revityt farkut ja maiharit. 

Yksi sivu koulutyöstäni. Niin ja tuli tässä kaksi vuotta täyteen yhdessäoloa poikaystävän kanssa. 

Eräs suosikkikuvani uusimmasta photoshootista jonka tein. Myös osa koulutyötä. 

Tässä oli marraskuuni ensimmäiset päivät kuvina teille. Luvassa tämän kuun aikana on mm. keikkakuvia tulevalta Mindless Self Indulgence -keikalta. Siihen asti, hyvästi ystävät!

Where is my mind

Se ois sitten lokakuun puoliväli. Mitään elämää suurempaa ei ole tapahtunut, vietän syyslomaa ja koitan latailla akkujani. Ihan hirmuinen väsymys on vainonnut jo pitkän aikaa. Olen tehnyt kaikkea pientä mukavaa koittaessa pitää kiinnostuksen arjessa ja elämässä itsessään. Tämä tulee nyt olemaan ehkä enemmän kuvapainotteinen postaus, koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja kello on paljon mutta haluan ehdottomasti tehdä tämän nyt kun on hyvä olo ja haluan postata.

Hankin uuden lävistyksen. Tyksin siitä todella paljon. 

Rakensin itselleni majan jossa nukkua. Tuo kivan tunnelman. 

Valokuvasin ulkona siskoni kanssa. 

Perheen kanssa Heurekassa. 

Luonnonhelmassa. 

Käyn yhä tribal fusion -treeneissä. 

Aloin polttamaan kynttilöitä ikkunalla. On taas se aika vuodesta. 

Idolien vaikutuksen alaisena

Elikkäs ajattelin tehdä postauksen missä listaan/esittelen henkilöitä jotka tavalla tai toisella ovat vaikuttaneet päätöksiini tehdä muutoksia ulkonäkööni elämäni aikana. Eli yksinkertaisesti ihmiset jotka on inspiroineet ulkonäköseikoissa. Olen hyvin altis vaikutteille toisilta ihmisiltä enkä aina tajua sitä itsekään, mitä kaikkea kopioin toisilta itselleni. Koitan tarkastella asioita nyt tarkemmin ja listata teille :)

1) Hiukset

Olen elämäni aikana tehnyt hiuksilleni melkoisen paljon asioita. Ensimmäisen kerran värjäsin hiukseni punaiseksi kun olin 7. luokalla. Olin jo monta vuotta halunnut punaiset hiukset ja tuolloin toteutin silloisen elinikäisen haaveeni. Punainen väri säilyikin kauan, ja siitä muodostui eräänlainen leima minuun. Olin "se punatukkainen". Idea punaisiin hiuksiin saattoi kypsyä junnuna kun Shakiraa innoissani kuunnellessa bongasin albumin kannen, jossa Shakiralla punainen tukka.

Punaisen jälkeen tukan väri on tainnut vaihdella melkoista vauhtia. Purppurasta mustaan, mistä ruskean kautta blondiin ja pinkkiin. Mustat hiukset olen halunnut aina. Muistan sanoneeni joskus ihan pienenä haluavani mustat hiukset. Tämä haave oli olemassa jo ennen kun keksin värjätä punaiseksi. Siitä en sitten ole varma, mistä se idea mustaksi värjäämiseen tuli, kun se on niin vanha asia. Koskaan en kuitenkaan ole pitänyt omasta hiustenväristäni, vaikka se oli aika hauskasti raidallinen ja monivärinen. En kuitenkaan ikävöi sitä, olen tykästynyt luonnottomiin väreihin.

Hiusten pituus ei ole elämäni aikana muuttunut paljon. Viitisentoista vuotta hiukset olivat samanmittaiset - vyötärölle. Nyt jokunen aika sitten kuitenkin sain idean leikata hiukset pois. Yhtäkkiä olin lopen kyllästynyt hiuksiin ja kirosin niiden olemassaoloa joka päivä. Sitten leikkasin ne aivan lyhyeksi. Tässä oli inspiraationa suuri elokuvarakkauteni Nirvana. Tietokoneita, hienoja efektejä viime vuosituhannelta, Matrixmainen ilmapiiri. Kyllä, olen vakuuttunut, haluan näyttää samalta kuin elokuvan hakkerikaunotar Naima. Josta pitemmänpäälle tuli enemmänkin kuin idoli.





2) Kasvot

Kasvoillekin olen tehnyt monenmoista, jos erilaiset meikit lasketaan tähän kategoriaan. Ja nyt kuitenkin lasken ne siihen. Mutta ensinnäkin näitä pysyvämpiä muutoksia, kulmakarvani päätin ajaa kokonaan pois eräänä päivänä kun kyllästyin niiden olemassaoloon. En koskaan saanut niitä näyttämään siltä miltä halusin ja päätin alkaa piirtämään kokonaan itse, mikäli haluan kulmakarvat. Olen tyytyväinen päätökseeni vaikka piirtäminenkin on toisinaan tuskaa. Idea kokonaan pois ajamiseen tuli Marilyn Mansonilta. Kuten itseasiassa monet meikki-ideanikin. Ja todennäköisesti myös se että käytän usein piilolinssiä vain toisessa silmässä, tai sitten käytän keskenään erivärisiä samaan aikaan. Koska miksikäs ei. Olen kyllä ottanut meikkivinkkiä monilta monilta muiltakin henkilöiltä. Kuten esimerkiksi Pete Burnsilta. Lähinnä sieltä 1980-luvulta päin, nykyinen Pete kun alkaa olla sen verran täynnä kaikkea ylimääräistä. Peteltä olen kyllä saanut muutakin ideaa kuin meikkiä. Muunmuassa identiteettiä koskien. Niin ja hiuksia. Muita merkittäviä meikin esikuvia ovat olleet Emilie Autumn, Siouxie Sioux, Chris Pohl... Ja lista jatkuu. Vaikutteita ottaa niin helposti.

Meikin lisäksi minulla on lävistyksiä, ja lisääkin tulossa. Tällä hetkellä olen lävistänyt kasvoistani labretin, eli alahuulen keskeltä. Pidän siinä rengasta koska koen sen terveellisemmäksi ja nätimmäksikin. Mutta harkitsen tapin hankkimista vaihtelun vuoksi. Lisäksi korvissani on kaksi reikää kummassakin. Alempi reikä on 10mm ja ylempi normaali, molemmissa. Olen symmetrian ystävä kun kyeseessä on korut. Lisäksi olen piakkoin hankkimassa lävistyksen todennäköisesti septumiin, nenään keskelle. Juurikin symmetrian vuoksi, ja koska nenän koen olevan harmittomin paikka kasvoissani. 

Olin halunnut huulilävistystä jo ainakin ala-asteelta saakka. Hyvinkin mahdollisesti idea tullut tältä herralta: Jimi Pääkallolta. Jos ei Jimiltä, niin sitten Marikolta. Jompi kumpi, tai molemmat. Ihan mahdollista. 

Olen aina pitänyt Marikon ulkonäöstä, mikä itseasiassa rohkaisi päätymään septum lävistyksenkin ottoon. 

4) Asusteet

Käytän paljon erilaisia asusteita. Kuten hattuja, hanskoja, koruja, killuttimia... Kaikenlaista. Näin syyskeleillä mieleen kyllä nousee ihan päälimmäisenä ne hatut. Suostun käyttämään vain kahta hattua, joko mustaa päänmyötäistä pipoa tai fedoraani jonka ostin keväällä. Niitä kahta lukuunottamatta en pidä hatuista. Mutta musta pipo on tarttunut miellekokoelmaan jostakin. Olisiko se Uniklubin Jussi, Ville Valo vai kenties taas Mariko asialla? 

Noh, tässä nyt oli hyvin epämääräisesti jotakin, ehkä siitä oli iloa. Kirjoittelin tämän postin keskellä yötä paremman tekemisen puutteessa ja epäilen ettei tässä ole päätä eikä häntää mutta onpahan kivoja kuvia kivoista ihmisistä. 

Ensi kertaan rakkaat lukijat!

Mukaan seikkailuun?

Heipparallaa, pitkästä aikaa. Olen jälleen kerran luonut uuden blogin. En korvatakseni tämän, vaan sen rinnalle. Ja idealtaankin se on niin erilainen että ei voisi tätä blogia korvata. Se siitä ilmoituksesta, mennäänpä selostukseen.

No niin, ideani tässä uudessa blogissa on tarina. Se on fiktiivinen fantasia/scifi tarina, jotta voin kirjoitella vapaasti ihan mitä haluan. Olen julkaissut ensimmäisen osan ja jahka kokan ajatuksia päässäni, kirjoitan seuraavan. Jos saan toteutettua sen mihin pyrin, luvassa on eeppinen tarina jossa Te hyvät lukijat, saatatte päästä olemaan osallisia enemmän tai vähemmän. Se on Teistä kiinni.

Liikaa en paljasta mitä saattaisi olla luvassa, sillä en halua suunnitella sitä itsekään jos en koskaan saavuta päämäärääni. Mutta kyse tulisi olemaan lukija-kirjoittaja-suhteesta, jossa molemmat osapuolet antavat ja saavat. Eikö olekin mukavaa? Noh, en uskalla vielä lupailla suuria. Sen kuitenkin lupaan että odotettavissa on kuvia, piirroksia ja tekstiä. Huimaa ja rankkaa toimintaa, draamaa, aikamatkustusta, ilmalaivoja ja leikkiä elämällä ja kuolemalla. Kuka tietää mitä kaikkea sieltä vielä paljastuu, en edes minä.

Tässä kohtaa tuntuu siltä että olen puhunut paljon sanomatta yhtään mitään. Toivon todella että ymmärsitte vähän mistä on ja tulee olemaan kyse. Nyt mitä pyydän Teiltä rakkaat lukijat, käykää tutustumassa blogiini:
http://livingroomofanairship.blogspot.fi/ Ja mikäli kiinnostutte, alkakaa ihmeessä jäseniksi mukaan seikkailuun. Olen pahoillani, blogi on tällä kertaa englanniksi. Mutta onneksi meillä suomalaisilla on erinomainen englannin opetus järjestelmässämme ja olemme kielitaitoisia. Toivon mahdollisimman monen kiinnostuvan! Ja kertokaa ihmeessä eteenpäin jos tunnette jonkun, jota saattaisi kiinnostaa.

Kiittäen ja kumartaen, Naima. Ehkä ensi kerralla kirjoitan jostakin aiheellisesta.

Kuoleman sieni ja muita terveyshaittoja

Tämänkertainen postaus käsitteleepi kahta asiaa, ainakin pääosin. Tribal Fusion -Belly dancea ja sairautta nimeltä PMDD.

Aloitetaan rankemmasta, eli PMDD:stä. Törmäsin sairauteen sattumalta youtubessa ja päätin ottaa asiasta lisäselkoa samantien. Tästä nyt on tosin jo oma aikansa. Niille jotka eivät tiedä (kukaan tuntemistani ei tiennyt), niin PMDD eli Premenstrual Dysphoric Disorder on vakava versio PMS:stä. PMS oireita saavat lähestulkoon kaikki naiset, ja oi ne onnekkaat jotka eivät niitä saa

No mutta siis, PMDD on mielentilan häiriö jonka syytä ei tarkemmin tunneta eikä sitä voida parantaa. Voidaan ainoastaan yrittää lieventää oireita. Ja oireitahan on sievä kirjo, itkua, voimattomuutta, väsymystä, ärtymystä, kiukkupuuskia, masennusta, hyödyttömyyden tunnetta, pääkipua, painonnousua, unettomuutta... Vaikka mitä. Tuossa vain osa mitä nyt muistui mieleen. Sitä samaa mitä PMS oireisiin kuuluu myös, PMDD:ssä oireet vaan ovat niin valtavan voimakkaita että vaikuttavat potilaan elämänlaatuun ja ihmissuhteisiin. Arvaamattoman ja huonon käytöksen seurauksena ystävät alkavat kaikota ja sen seurauksena elämänhalu samaten. Puhumattakaan siitä mitä masentuneisuus ja tarpeettomuuden tunteet saa aikaan. Monet potilaat ovat oireiden seurauksena jopa päätyneet itsetuhoisiksi, ymmärtämättä että se on seurausta sairauden oireista.

Kuvatekstit näkyy erittäin huonosti, mutta tässä on sarjakuva jonka väsäsin havainnollistamaan PMDD potilaan arkea. DeviantArtissani olen kuvatekstit kirjoittanut erikseen jos haluaa sieltä lukea. Ja englanniksi teksti on juurikin siksi että dA oli alkuperäinen lähetysluukku tälle. Idea nyt kuitenkin on se, että mielialat heittelevät täydellisesti ääripäistä, ja osa niistä on ihan älyttömiäkin.

Miksi aiheesta puhun, on se että omalla kohdallani aloin epäillä PMDD:tä juuri silloin kun siitä informaatiota löysin. Kun kaikki mielialahäiriöt oli käyty läpi ja olin todennut ettei mikään sopinut täydellisesti, aloin jo epäillä ettei mitään vikaa olekaan. Ja eihän siinä olisi mitään pahaa, paitsi että se tarkoittaisi että olisin luonteeltani ihan luonnostaan järkyttävä. Ja kun eräänlainen sykli on havaittavissa, se vaan on paljon paljon lyhyempi jos verrataan vaikkapa bipolaarisen mielialahäiriön sykliin. En ole mietteitäni vienyt vielä lääkärille asti, sillä vaikka sairaus todettaisiinkin, en haluaisi masennuslääkkeitä. Seurailen vielä toistaiseksi olotiloja ja niiden vakavuutta, ja sitten jos tarve hoitoon ilmenee niin selvitän kaiken. Omalla kohdalla kuitenkin toistaiseksi jokainen PMDD:n oire on ilmennyt, ja pääosin juuri oikeaan aikaan. Voin lähes varmasti sanoa mikä on oirevapaata aikaa, ja milloin oireet alkavat taas määräillä käytöstä. Jos ihmisillä on kokemusta tai mielipiteitä aiheesta, otan mielelläni vastaan kommenttia.

Mutta sitten kevyempi aihe, Tribal Fusion belly dance. En juurikaan edes tiedä lajista mitään, tänään vain löysin itseni lajin alkeiskurssilta ihan muutaman sattuman kautta. Ystäväni ja minä innostuimme nimittäin eräänä yönä kyseisestä lajista ja lähdimme googlesta etsimään kursseja. Törmäsimme erääseen yksityiseen lajin opettajaan joka sopivasti toimi Helsingin alueella ja hintakin oli tanssiopiston hintoihin verrattuna melko matala. Saman tien sinä yönä otimme yhteyttä ja sovimme että tulemme kokeilemaan yhtä tuntia ja mietimme sitten jatkammeko.

Nyt sitten tänään olimme kokeilemassa ja itselleni ainakin kolahti tuonne jonnekin. Siis että kivaa oli, todellakin, ja tehokasta. Eli liian rankkaa, astmapiipulle ei tullut tarvetta, mutta kyllä se tuntui lihaksissa. Ja näin alkeiskurssilla laji ei edes vaikuta liian haastavalta. Varsinkin kun on kymmenisen vuotta flamencoa takanapäin. Flamencoa en toki ole uhraamassa pois, mutta aloitin nyt tällaisen eksoottisen lisän. Kuka tietää jos siitäkin innostuisi sitten enemmänkin.

Tällaisissa merkeissä hyvää loppuviikkoa kaikille!

Siellä missä taivas ei aina ole sininen, eivätkä pilvet valkoisia

Olipa kerran kaksi tyttöä. Maria ja Miranda. Miranda oli yhdeksäsluokkalainen ja Maria seitsemäsluokkalainen. He tapasivat sattumalta koulussa, nuo kaksi aivan erilaista sielua. Jälkeenpäin miettiessä, kukaan ei tiedä oliko heidän tapaamisensa sittenkään sattumaa vai ennalta määrättyä. Valo ja pimeys eivät yleensä kohtaa siin sopuisasti, mutta sanotaanhan että vastakohdat täydentävät toisiaan. 

Miranda ei ollut kovinkaan sosiaalista tyyppiä, pikemminkin viihtyi omissa oloissaan huppu päässä ja kuulokkeet korvilla. Maria oli päällepäin eloisa nuori tyttö, paljon ihmisiä ympärillä. Naurua, puhetta. Miranda ei pitänyt tästä riemun määrästä joka huokui Mariasta. Istui omissa oloissaan ja koitti olla edes huomaamatta. Kunnes he päätyivät eräänä päivänä istumaan bussiin vierekkäin. Toki Miranda koitti olla huomioimatta, mutta jätti mieleensä avoimen oven Marialle, jos tämä sattuisi haluta alkaa puhumaan. Hetkisen kuluttua näin kävikin. Sananen silloin tällöin, Miranda ei edelleenkään ollut erityisen innostunut keskustelemaan, mutta kuunteli kyllä. Sitä Miranda teki usein, vaikkei uskoisi. 

Päivät kuluivat, muuttuivat viikoiksi, ja viikot kuukausiksi. Miranda ja Maria olivat yllättäen erottamattomat ystävät. Kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Hetkessä oli syntynyt niin vahva side heidän välilleen, että ero tuntui kuolemalta ja yhdessäolo oli syy lähteä aamuisin kouluun. Tätä jatkui kauan, koko vuoden he olivat yhdessä päivittäin. Kesäloman alkaessa heidät täytti autuas rauha, mahdollisuus tehdä mitä vain kun ei tarvinnut ahertaa koulussa. 

Ja he tekivätkin kaikenlasta yhdessä. Vierailuja kaupungin keskustaan, metsiin, rannoille, minne vain mieli teki. Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Mirandan kukallinen kesämekko lepatti kun hän istui Marian pyörän tarakalla ja nauroi. He olivat onnellisia. Jälleen oli aurinkoinen päivä ja he olivat lähteneet rannalle viettämään sitä. Mirandalla ei ollut pyörää ja Maria kuljetti häntä omallaan. 

Useamman tunnin jälkeen he lähtevät matkaamaan takaisin. Maria oli menossa sukulaisensa syntymäpäiväjuhliin. Miranda oli surullinen. Hän joutuisi olemaan loppupäivän yksin koska häntä ei ole kutsuttu juhliin. Vaikka hän huvikseen oli piirtänyt syntymäpäiväkortin, jonka kuitenkin unohti antaa Marialle vietäväksi. Maria jätti Mirandan tämän talon kohdalla kyydistä, ja jatkoi matkaansa. 

Kesäloma oli lopuillaan, Miranda oli viimeistä yötä Marian luona. Heillä oli hauskaa, he katsoivat elokuvia ja pitivät hauskaa myöhään yöhön asti. Aamulla oli utuinen tunnelma. Kuin elämä olisi vellonut pumpulissa. Miranda makasi Marian sylissä ja he olivat hiljaa. Miranda oli onnellinen, kaikki tuntui olevan hyvin. Mikään ei voisi pilata heidän onneaan. Miranda kohotti kätensä, jossa piti kameraa ja otti kuvan. Hän katsoi digitaalikameransa kuvaruutua ja totesi, että näyttää kuvassa aivan nukelta. "Sä olet mun nukke" sanoi Maria ja hymyili. Miranda hymyili takaisin. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa jollekin. Maria ei koskaan saanut tietää, mitä Miranda tunsi sisällään koska Miranda ei osannut pukea tunteitaan sanoiksi. 

Tämän tarinan opetus olkoon se, että puhukaa ihmiset toisillenne. Hyvin harva meistä osaa lukea ajatuksia. "Mä rakastan sua" on aina ollut elämäni vaikein lause vastata. Vei yli vuoden, ennen kuin tiesin miten siihen kuuluu vastata. Vei aivan liian kauan ymmärtää ihmisten tunteita, ja etenkin tunnetta rakkaus. Vei aivan liian kauan kertoa ihmisille joita rakastan, kuinka tärkeitä he ovat.

Hervannan katsastusasemalta Putkaan ja takaisin Helsinkiin

Olipas pitkä otsikko. Noh, tiivistettynä siinä on mun koko touhukas keskiviikkopäiväni. Mutta kaikkien iloksi selostan tuskan ja hien täyteisen päiväni kulun tarkemmin.

Aamulla olen herännyt 6:40 ja ensitöikseni vilkaisin ulos ikkunasta. Hitto vie, siellä sataa. Taas vaihteeksi. Vedän mukavat ja tieltä pois pysyvät vaatteet ylle ja huitaisen naamaan aamiaista. On taas kiire. Ainahan mulla on. Ahdistus ja jännitys sisälläni kasvaa hetki hetkeltä, kun kello lyö 7:15 ja hyppään auton kyytiin, lähteäkseni autokoululle, missä alkaa ajotunti. Käyn mielessäni läpi ajosääntöjä, virheitä joita olen tehnyt, ja virheitä mitä en vielä ole tehnyt. Äiti vieressä latelee omia ohjeitaan. Vettä ropisee tuulilasiin ja totean etten edes muista kuinka pyyhkijät toimii.

7:45 käynnistän auton. Opettaja muistuttaa pyyhkijöistä ja tuli ne sitten kerrattua. Ja ajovalot. Autokoulun uusissa hienoissa toyota-merkkisissä autoissa ajovalot syttyy automaattisesti, mutta näin sateella pitäisi muistaa laittaa päälle myös takavalot -selosti opettaja. Siitä lähdettiin sitten surffaamaan Tampereen vetisille kaduille. Kokonaisuutena ajotunti meni vähän niin ja näin. Sattui enemmän virheitä kuin yleensä ja pelko kasvoi sisälläni jatkuvasti.

8:40 Parkkeeraan Hervannan katsastusaseman parkkipaikalle ja jään odottamaan inssimiestä. Pian se sieltä saapuikin, esitteli itsensä Jarnoksi, ja alkoi selittää hylkäämisperusteita ja inssin ideaa. Lähinnä kiinnitin huomioni miehen miellyttävään ääneen ja kauniisiin kasvoihin, inssin kannalta tietysti se olennaisin asia. Pitemmittä puheitta lähdettiin liikkeelle. Välillä inssimies-Jarno kysyi jonkin kysymyksen, kuten vaikka miten kesä on mennyt ja mitä on suunnitelmissa, mutta muuten oli aivan hiljaista. Tuijotin tietä ja peilejä silmä kovana, ettei mitään jäisi näkemättä. Puoli tunti hurahti hetkessä tuttuja katuja ajellessa ja pian olimme jälleen katsastusaseman pihalla. Kahdesta virheestä huolimatta, sain tutkinnon läpi ja luvan ajaa. Pari viikkoa odottelen nyt ajokorttiani.

Inssimies-Jarno poistui autosta onniteltuaan läpäisystä, ja jäin odottelemaan ajo-opettajaani. Pian tuo saapuikin, onnitteli myös ja käski minut istumaan pelkääjän paikalle. Nyt ajettiin vain koululle mistä saan loput paperit ja kirjoitan nimeni oppilaskirjaan. Se siitä, ensimmäinen osa autokoulua hoidettu. Tästä matka jatkui kohti Putka Tattoo:ta klo 9:45.

Kello ehti lyödä jo 9:57 kun auto saatiin pysäköityä Putkan ovelle ja marssin sisään. Ensitöikseni minua käskettiin täyttämään lomake jolla vakuutan täysi-ikäisyyteni ja kaikenlaista muuta. Sitten odottelua, kun tatuoija laittoi kaiken valmiiksi. Ehkä kymmenisen minuuttia meni valmisteluun, ja sen jälkeen päästiin sovittamaan siirtokuva jonka avulla tatuointi saadaan oikeaan kohtaan. Ja sitten alkoi surraaminen. Ensimetrit ei tuntunut missään, vähän nipisteli ja kirveli mutta se siitä. Vähän paikoitellen tuntui enemmän, kuten esimerkiksi ranteen sivut olivat aika ikäviä. Ja värittäminen mistä kohtaa tahansa tuntui juurikin kaivertamiselta. Mutta se oli kaikki täysin kestettävissä ja sen arvoista.

Putkasta päästyäni oli jatkettava matkaa kohti Helsinkiä koska olisi suoritettava pakollinen ruokakauppareissu ja apteekista haettava rasvaa tatuointiin. Tällainen keskiviikko, joka sisälsi oman inssikokemukseni ja ensimmäisen tatuointikokemukseni.

Karvapehkon ongelma

Tulipas heti pian taas asiaa mistä mielin kirjoitella. Tänäkin aamuna hiuksia pestessä ja kuivatessa ja harjatessa mietin että alkaa pikkuhiljaa kyllästyttämään. 14 vuotta näitä saanut hoitaa ja puunata. Ja vielä kun iän myötä on tullut värjättyä ja kiusattua hiuksia sen verran että menneet heikkoon happeen. Ohentuneet on melkein puoleen ja latvat alkaa olla sellaista hamppua että huhhuh. Ja yksinkertaisesti on vaan kiinnostus ja into mennyt. Useinkin kolmen-neljän päivän harjaamattomuuden jälkeen kun alkaa setviä takkuja niin menee hermot. Ja ei sitä muista joka päivä tehdä, jostain syystä on rutiini kadonnut.

Noh, joka tapauksessa ennen Traconia en ole mitään näille tekemässä. Paitsi värjäämässä uudelleen blondiksi jonka jälkeen vaaleanpunaiseksi. Conin jälkeen päätän sitten mitä teen. Todennäköisesti jätän ne oman onnensa nojaan joko rastoina, tai sitten jos viimeinen värjäyssessio rasitti liikaa, lähtee suoraan pois. Muussa tapauksessa kun kyllästyn rastoihin, leikkaan ne pois ja pidän jonkin aikaa lyhyenä. Näin nyt toistaiseksi suunnittelen. Mieli voi muuttua hetkessä, katsotaan.

Tuossa kuvassa on hiukan suuntaa antavaa materiaalia, millaiseksi haluaisin pehkoni leikellä. Edestä pidempi ja takaa lyhyempi. Ihan siiliksi en ole vetämässä mistään kohtaa, mutta lyhyimmillään varmaankin 5cm.

Otan vastaan mielipiteitä ilomielin, kuten aina.

Etsimässä itseäni

Paljon en ole postaillut. Turhaan en jaksa kirjoitella, kun ei sellaista sitten taas kukaan jaksa lukea. Noh, nyt on taas "asiaa" ja intoa ja aikaa kirjoitella niin täältä sitten pesee.

Ensinnäkin, olen (jälleen taas kerran vaihteen vuoksi) mennyt vaihtamaan käyttäjänimeni. Loin sen edellisen koska sitä edellinen ei enää merkinnyt mitään itselleni tähdellistä. Tai siis, se vain en enää ollut minä. Ja vaikka olin edelliseen nimeeni tyytyväinen silloin, en ollut enää jonkin ajan kuluttua. Se tuntui liian pitkältä, hankalalta ja loppujenlopuksi epäsoveliaalta. Ja espanjaa lukeneena nimessä ollut "mirando" hämäsi minua aivan liikaa. Päätin siis sen vaihtaa. Mutta koska google ei anna vaihtaa koko nimeäni kaikissa paikoissa, olen saanut vasta vaihdetuksi bloggerin käyttäjänimeni. Kun en muualle sitä saa vaihdettua. Mutta siis bloggerissa (ja toivottavasti myöhemmin muuallakin) käytän nimeä Naima. Viehdyin siihen jo jokin aika sitten ja olen ottanut sen omakseni.

Mitäpä kuuluu elämääni nyt. Paljon, liikaa. Jälleen kerran on edessäni muutto, ihan näinä päivinä. Ja ensi viikolla on paluu arkeen. Kouluun ja sen sellaiseen. Ja lisäksi vielä insinööriajo. Ja tatuointiaika. Samana päivänä. Ei voi muuta kuin vetää syvään henkeä ja antaa mennä, "usko itseesi" koitan psyykata itseäni. Minä on vaan niin itsepäinen henkilö eikä millään suostu uskomaan. Ehkä jonain päivänä.

Ja on Minällä muitakin ongelmia kuin itseensä uskominen. Minä hukkaa itsensä aina välillä, eikä tahdo löytää enää. Ne on hyvin kiperiä hetkiä kun hukkaa itsensä. Varsinkin jos se sattuu tapahtumaan keskellä yötä yksinäisyydessä. Vailla ketään jolle puhua asiasta. Tai ei se puhuminenkaan aina auta, sotkee vain. Jos sattuu olemaan samanlainen tarinatäti kuin Minä. Sitä alkaa helposti selittämään ihan puutaheinää ja sillä hetkellä sen uskoo itsekin. Myöhemmin tajuaa ettei asia ole niin. Yö ei koskaan ole oikea aika miettiä mitään tärkeää tai syvällistä, aivot on ihan eri asetuksella kuin päivisin ja tehdyt päätökset voi olla kohtalokkaitakin.

(Tätäkin postausta öiseen aikaan kirjoittelen...) Mikähän se koko aihe edes oli? Niin, itsensä hukkaaminen. Tarina alkoi niin että oli kerran mies nimeltä Pete Burns. Joka ei ihan selko mies ollutkaan. Eikä ainakaan heteroseksuaali. Muttei homokaan. Oli vain, hällä väliä mitä muut sanoo. Uskalsi olla oma itsensä. Sitten kävi niin että tätä miestä ihannoiva tyttönen vetäisi verhot silmiltään ja huomasi kadottaneensa itsensä tyystin. Murusia löytyy silloin tällöin, mutta kokonainen minäkuva on edelleen pirstaleina ja palaset kadoksissa. Tätä se kai on nuoruus -itsensä löytämistä ja luomista. On tullut aika vastata kysymykseen "Kuka minä olen?" Vaikka vastauksen löytäminen voikin viedä aikaa, vuosia. Kymmeniä vuosia? Ehkä. Mutta kokonainen kuva muodostuu kyllä joskus, ajan myötä. Kaikki alkaa tyhjyydestä. Aluksi Minä on vain valkoinen tyhjä paperi, joka odottaa muovautumista. Odottaa sieluaan.

No jaah, pääpointti tässä kai oli se että muuttoa olen taas tekemässä, elämä on hankalaa toisinaan ja en osaa olla tyytyväinen käyttäjänimiini :D Näissä merkeissä kiitän ja kumarran, ja poistun nukkumaan

Thank God I'm pretty - vaatepostaus

Elikkäs olen käynyt isovanhempieni kaapeilla penkomassa vaatteita, mitä kukaan ei käytä. Mukaan lähti muutama uusi tuttava ja päätin tehdä aiheesta postauksen. Siskoni kanssa järjestimme kuvaussession ja muutama onnistunut kuva kaikkien joukosta löytyi, koska minähän olen siis aivan täydellinen malli ja hallitsen pokan pitämisen rankan päivän jälkeen ja niin edelleen. No one's perfect. Mutta mutta, asiaan. Elikkäs laitan tässä yksitellen kuvia peräperään ja jotain kommenttia koitan niistä heittää.

 Tässä on tälläinen paita/tunika/mekko, josta tuli itsellä ensimmäisellä kerralla hobitit. Ehdottomasti rakkautta ensisilmäyksellä. Mukavan ilmava näin kesällä ja kukkakuvio ei ole häiritsevä. 

 Tässä on edestä ja takaa toinen mekko jonka löysin. Vihreä teema jatkuu. Olkaimet tuo mielestäni jonkin sortin tyttömäisyyttä pukuun. Selän kuminauhaa ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta katsotaan pidänkö sen vai en. Muuten pidän mekosta kyllä ja käyttöön menee tottakai.

(Huomautettakoon tässä kohtaa että edellinen ja tämän kuvan paita ovat ihan entisiä omiani) Tässä siis kuvattuna punainen polvimittainen hame, missä tuplanapitus. Napeista tykkäsin ihan heti kun näin tämän, lisäksi punainen väri on aivan ihana ja kaipasin kirkasta vaatekaappiini. 

Olen luotu malliksi, tiedän. Tämä hame on muutoin aika samanlainen edellisen kanssa, mutta väri on hyvin tumma sininen. (yleisesti en pidä sinisestä, mutta tein poikkeuksen) Tässäkin tuplanapitus, toinen alempi nappi vain päässyt putoamaan, onneksi kuitenkin tallella niin helppo korjata asia. Hameeseen kuuluu myös ruskea nahkavyö, joka ei nyt päätynyt kuvaan koska sekin kaipaa uusia reikiä. 

 Viimeiseksi tällainen aivan ihana siniharmaa takki. Kangas on jotain satiinin tyyppistä, kaiketi. En oikein tunnista materiaaleja. Jonkun silmään helposti näyttää aamutakilta tämä. Myös tässä vaatekappaleessa tuplanapitus tuossa edessä. Ja huppu on plussaa. Kangas on kukkakuosia jälleen, mutta ei tässäkään haittaa. 

Ja kuvissa näkyneet kengät on alennusmyynnistä jostain paikallisesta kenkäkaupasta. "Löytö" -niin sanoakseni. Täydellisen muotoiset ja kokoiset. Ainoa vika on nauhat, jotka vaihdan varmaankin valkoisiin pitsinauhoihin tai johonkin vastaavaan. 

Tällaista tänään, katsotaan mitä ensi kerralla :)

Suuri muodonmuutos ja muitakin muutoksia sekä muuttoja

Varsinkaan näin kesällä ei oikein tule mieleen mitään kirjoitettavaa, tai jos tulee se unohtuu pian. Nyt on sellainen paussi meneillä että on aikaa miettiä menneitä ja nykyistä ja tulevaa. Mitä seuraavat viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan. Koska paljon on luvassa, ehkä liiankin paljon, sen näkee sitten.

Jos nyt aloitetaan ihan lähitulevaisuudesta, saan muutaman päivän sisällä avaimet uuteen kämppääni. Ensimmäiseen omaan kämppääni. Vaikka solu se on, mutta itse minä itsestäni sitten huolehdin. Toivottavasti kämppikset ovat mukavia, helpottaisi asioita huimasti. Kun en ole se sosiaalisin kynä penaalissa. Jännittää nähdä kämppä muutenkin ensimmäistä kertaa muuten kuin pohjapiirrustuksessa. Muutto tulee olemaan iso muutos elämässä, kun kaikki on uutta. Ensimmäistä kertaa olen omillani, vieläpä kaukana perheestä.

Muita muutoksia, elokuussa on mulle varattu tatuointiaika Tampereen Putka Tattoo:hon. Kuva tulee olemaan epämääräinen tribaalirengas ranteeni ympäri, en muista olenko mallikuvan tänne aiemmin postannut. Lopputuloksen ainakin laitan, kunhan niin pitkälle päästään. Tämäkin jännittää, koska koko tähänastisen elämäni olen halunnut tatuointia ja nyt se vihdoin on mahdollista. Se on aina ollut silmissäni jonkinlainen aikuistumisen riitti, hankkia tatuointi. Ja vuosi sitten päätin että haluan oman tatuoinnin heti kun saavutan täysi-ikäisyyden. Sitä siis innolla odotellessa. Lisäksi nyt on autokoulu käsillä ja tunteja on lähes päivittäin koko heinäkuun ja nyt kesäkuussa. Vähän harmittaa kun menee hyviä kesäpäiviä istuen tunneilla sisällä.

Myöhemmin syksyllä on taas Tracon. Sinne ollaan menossa sankoin joukoin eikös juu? Itselläni on kaksi pukua tekeillä. Ensisijaisesti Silent Hill -sairaanhoitaja (tuttavallisesti hoitsu) ja toissijaisena Megumi Shimizu, sarjasta Shiki. Koska edellisen peruukki cossin jälkeen en ole halunnut juuri lähellekään peruukkeja, teen Megumin hiukset omistani. Se tosin vaatii tumman värini vaalentamista niin vaaleaksi kuin suinkin, ja sen sotkemista vielä vaaleanpunaiseksi. Siinä väri jota en koskaan uskonut päästäni löytäväni. Saa nähdä kuinka sen kanssa tulen juttuun. Traconia(kin) innolla odottelen. Edellisestä conista on jo se vuosi ja tekee mieli sitä conhuumaa.

Hei olen mielesi -joku jolle puhua

Väsyttää aivan järkyttävästi mutta tekee mieli kirjoitella nyt. On mielessä paljon kaikkea sekalaista. Ihan ensiksi, vietin viikonlopun pelaamassa LucidLAN tapahtumassa. Hauskaa oli, vaikka olisin ehkä halunnut tehdä enemmän kavereiden kanssa yhdessä jotakin. Sehän se siinä on vähän niinkuin idea. No mutta miksi haaskata energiaa suremalla jotain mitä ei ole, kun voi iloita siitä mitä on. Koska kuitenkin oli hauskaa ja olen taas kokemusta rikkaampi. En enää koskaan nuku koulun penkeillä, se on varmaa. Ja ensi kerralla puen enemmän päälle, yön mittaan tuli aika kylmä. Pelaamisen lisäksi aloin illalla piirtämään, pitkästä aikaa tietokoneella. Tulos tässä:

Voin vannoa että ajatus päässäni oli erittäin paljon erilainen kuin lopputulos. Mutta niinhän siinä usein käy, että tietyssä pisteessä taide alkaa elää omaa elämäänsä.Piirtämisen jälkeen oli pidettävä taukoa pelaamisesta koska kädet kipeät. :c Tarvitsen piirtopadin tietokoneeseeni.

Sitten synkempiin aiheisiin. Olen näin muuton myötä todella alkanut huomaamaan ystävien merkityksen elämässä. Aikoinaan en sitä liioin miettinyt kun seuraa ei ollut, ja sitä seuranneina vuosina en miettinyt sitä koska seuraa oli, aina oli joku. Ja nyt kun ei olekaan ketään, sitä miettii asioita enemmän. Todellakin, asioiden todellisen arvon tuntee vasta kun sen menettää. Vaikka enhän tässä ystäviäni kokonaan menettänyt ole, välimatka vain kasvoi sinne 200km:iin. Päivisin elämä hymyilee uudella paikkakunnalla, rauhassa, mutta illalla kun on muutenkin taipuvainen yömasennukseen, yksinäisyys tuntuu riipivältä. Sanoinkuvaamaton tukahduttava hiljaisuus valtaa mielen ja ympäristön. Normaalisti tähän aikaan ihmiset nukkuvat. Mutta olenko normaali, tai ihminen, en tiedä. Sen tiedän etten nuku. Vaikka syytä olisi.

Niinä harvoina hetkinä kun saan olla ihan yksin, siis päivisin, kulutan aikaani laulamalla. Se on ihan vapauttavaa ja toisinaan palkitsevaa. Joskus myös äänitän, vaikka en omista kunnollista laulumikkiä. Tässä on toinen äänitykseni, itse olen siihen paljon tyytyväisempi kuin ensimmäiseen. Haluaisin mielipiteitä muiltakin. Sen tiedän tosin, että tulisi laulaa kovempaa. Mutta näin kerrostalossa, on pieni pelko että naapurit närkästyvät hoilaamiseeni.

Vielä viimeinen asia. On vain pakko esitellä, poikaystäväni teki minulle paidan. Sanoo ettei muka osaa mitään ja että tekeleestä ei tulisi mitään hyvää, mutta pidän siitä oikein kovasti! Valkoinen sopii hyvin kesäksi, ettei tule liian kuuma. :3

Tässä oli hyvin monenlaista asiaa, kuulumisia, ajatuksia mielen sopukoista ja mainostusta ja hehkuttamista. Harvinaisen epämääräinen postaus vailla oikeaa ideaa. Internet on ystävä joka ei katoa ja on lähellä koska vain. Paitsi mökillä missä ei ole internettiä... Okei, ehkä mä yritän pakottautua nukkumaan. Hyvää yötä kansa.

Pikkunäpräystä

Jostain syystä synttärien jälkeen hyllylleni kertyi my little pony figuureja vähän enemmänkin, ja kun en ole juurikaan figuurien ystävä, päätin tehdä niistä jotakin käytännöllisempää. Hyllytilani kun ei riitä pienille poneille. Jos muillakin on sama ongelma niin tässäpä hyvä idea. Jos ei itselleen niin vaikkapa lahjaksi toiselle.

Eli siis, tässä on muutamin kuvin varustettu selitys, kuinka tein pienistä figuureistani kätävästi mukana roikkuvia. (Tekniikka toimii varmasti kaikkiin mahdollisiin tarpeeksi pehmeästä muovista valmistettuihin figuureihin, eikä vain poneihin)

Tässä on käyttämäni välineet. Terävä nuppineula, tylppäkärkinen jokin toinen neula, ja askarteluliikkeestä ostamaani taivutettavaa ohutta metallia. En muista nyt millä nimellä tuo kulkee. 

Sitten lävistämään! Aluksi tein reiän nuppineulalla, koska tylppäkärkinen neula ei kykene lävistämään muovista figuuria. Vasta olemassaolevaan reikään laitoin paksumman tylpän neulan, jonka tarkoitus on suurentaa reikää. 

Sitten kun reikä on tarpeeksi suuri, taivutettava metallitikku mahtuu reikään. Tarkoitus on tehdä tästä tikusta linkki/rengas jonka avulla poni pysyy kiinni kiinnittimen renkaassa. 

Valmis! Tässä kuvassa näkyy tikku taivutettuna kiinnittimen renkaan ympärille. 

Kokeilin tätä toistaiseksi vasta kahdella jalalla seisoviin poneihini, koska en tiedä mihin kohtaan nelijalkaisten ponien reikä tulisi tehdä jotta tasapaino säilyisi. 

Tämä oli hyvin nopeaa, vei minulta ehkä 10 minuuttia tehdä molemmat valmiiksi. Ehkä tästä oli hyötyä jollekin. :) 

Just for this once, everybody lives

En vaan käsitä miten en aiemmin lähtenyt katsomaan Doctor Who:ta. Aikomus on ollut, jo kauankin. Se vaan on aina jäänyt ja unohtunut. Sitten välillä on harmittanut kun ei tiedä mistään mitään. Pienempänä olen nähnyt jotain pätkiä teeveestä sattumalta, eikä silloin ole edes tajunnut mitä katsoo.

Nyt muuton jälkeen asettumisen loputtua olen huomannut että käsissäni on enemmän aikaa kuin tekemistä. Iltalukion yksi vaivainen englannin kurssi ei riitä pitämään minua kiireisenä. Mielessä on käynyt katsoa vaikka mitä ja lukea vaikka mitä, ja aluksi aloinkin lukea. Sitten innostus siihen lopahti kun saatiin netti asennettua. Nyt pari päivää sitten päätin vihdoin päästä jyvälle mistä tässä koko Doctor Who:ssa on kyse. Ja koukussahan olen. Huomenna ensimmäinen kausi katsottu, ja ei kun seuraavaan sitten.

Toistaiseksi kokemani sivuvaikutukset sarjasta on himo kuunnella pehmeää jazzia. Ja loppujen lopuksi, se ei taida olla kovin paha asia. Luo ihan kivan tunnelman tänne yksinäiseen huoneeseeni. Mutta oih, niin yksinäiseen. Ei ole tanssikaveria :(

Pitsiverhoja ja Ystävyyden Taikaa

Viimeinen viikko tai pari on kulunut muuttopuuhissa. Tavaraa on pakattu, kuljetettu ja purettu. En muistanutkaan kuinka rankkaa muuttaminen on. Tai sitten pienempänä sitä ei ole niin paljon osallisena kuin nyt isompana. Noh, pääasia on kuitenkin se että aletaan vihdoin olla loppusuoralla. Omakin huoneeni muistuttaa jo huonetta. ^^

Tämän päivän ylpeys on viimein paikalleen saadut verhot ja työpöytä. Voin lopettaa pahvilaatikoiden käyttämisen pöytänä, ja ei tarvitse sietää porottavaa aurinkoa verhottomasta ikkunasta. Visuaalisena kokonaisuutena pidän verhoista hyvin paljon. Olen sekoittanut kahdet erilaiset verhot, mustat tavalliset pitkät verhot, ja valkoiset pitsiverhot. Näin mustat verhot luovat kontrastia pitsien kuvioille ja pimentävät huonetta. Pitsi taas keventää mustan synkkyyttä.

Ikkunan vastakkaisella seinällä on julisteita ja maalauksia. Ilman kehyksiä tosin, pelkkänä paperina. Niiden kiinnitykseen en ole yhtä tyytyväinen. Yritin oikein kovasti, ettei kuvat menisi vinoon, mutta jokainen kuudesta kuvasta menivät vinoon. :/ Jälkeenpäin en jaksa lähteä korjaamaan, koska seinälle kiinnittämisessä on niin paljon työtä. Olkoon sitten vinossa.

Muuttourakan ohella olen ollut kipeänä. En ole juuri koskaan käynyt lääkärissä, mutta nyt sitten oli pakko käydä kun kivulle ei tuntunut olevan loppua eikä syytä. Diagnosointi oli kuitenkin helppoa ja yksinkertaista, nielurisatulehdus siellä todettiin. Helpottuneena marssin apteekkiin hakemaan lääkkeeni ja tästä jatkoin koulutehtävien pariin. Vaikka viikoksi sainkin sairaslomaa. Seuraavat päivät vietin ahkerasti levätessä. Nukuin valtavasti ja hyvä niin, lääkekuurin alettua, paraneminen tapahtui nopeasti. Vieläkin on kuuria jäljellä, mutta kipua ei enää ole ja merkit tulehduksesta ovat lähes kaikonneet.

Henkisenä tukena parantumisessa olivat ponit. My Little Pony on ihan hauska, rento sarja katsottavaksi kun ei jaksa tai huvita tehdä muutakaan. Lopulta sitä jo katsoo ihan mielellään. (Terveisin entinen sarjaa vihannut) Tässä on vuoden sisällä tapahtunut niin paljon kaikenlaista mitä vannoin olevani tekemättä, että olihan tämäkin odotettavissa. Mutta ei siitä sitten sen enempää. :P

Minä tästä koitan jaksaa vielä tyhjentää viimeiset laatikot paikoilleen...